Katselen Inarijokea ja kymmenen vuoden takaista kalapaikkaa. Ajan autolla kohti Angelia ja odotan sopivaa tienhaaraa, jossa kääntyä. Olen huomaamatta ajanut ohi Muotkatunturin erämaahan johdattavan polun lähtöpaikasta. Lopulta pääsen kääntymään takaisin kohti Vanha Karigasniemeä. Tämän sen on oltava, mietin tullessani portilla suljetun hiekkatien kohdalle. Pehmeähkö hiekkatie nousee poroaidan vierustaa kohti Karigasjokea. Kuljen tietä vajaa 700 metriä ja tulen kuvista tutulle poroaidan veräjälle. Se on minulle portti Muotkatunturin erämaahan. Ilma on lämmin ja paarmat vauhdittavat valmistautumista. Kaava on tuttu: ajovarustus päälle, ajokengät jalkaan, pyörä ajokuntoon, reppuun eväät, actionkamera tanaan ja GPS-laite päälle. Vielä kuva lähtöpaikasta, jotta saan lähtöajan muistiin. Reitti on minulle uusi ja odotan jännityksellä tulevaa. Kokemukseni Muotkatunturista on vähäinen, vain pari kolme kertaa olen ollut seuraamassa Lapin mannermaisten kanakoirien kokeita syksyllä ja keväällä olen ollut kelkkakuskina samaisissa kokeissa. Näiden tilaisuuksien pääpaikkana on ollut Muotkan Ruoktun tunturikylä, joka sijaitsee erämaan toisella laidalla. Olen lukenut Tapio H:n ja Jaakko P:n selostukset Muotkatunturin valloituksesta maastopyörällä ja odotukseni ovat korkealla. Olen päättänyt ajaa päiväreissun Stuorraávzin autiotuvalla, jonne kartan mukaan on matkaa 23 kilometriä. Tämän osuuden pitäisi soveltua hyvin pyöräilyyn. Heti portin toisella puolella on kaksi uraa. Toinen on mönkijäura ja toinen vanha retkeilyreitti, joka on merkattu puihin ja kiviin punaisilla maalitäplillä. Polkua on väitetty postipoluksi, mutta siihen tarkoitukseen sitä ei kuitenkaan ole käytetty, vaan kyseessä on 1960-1980-lukujen suosittu vaellusreitti Inarin Tirrosta Utsjoen Vanha Karigasniemeen. Seudun postipolut ovat jääneet suurelta osin nykyisten teiden alle ja lisäksi postia on kuljetettu muun muassa Tenojokea pitkin. Lähden seuraamaan retkeilyreittiä, joka välittömästi suuntaa Gaskabeaicohkkan rinteeseen. Maalitäplät ovat aikojen saatossa haalistuneet, mutta polku erottuu kuitenkin niin hyvin, että merkintöjä ei tarvitse seurata. Nousu tunturiin on ajoittain haastava ja talutan pyörää voimien säästämiseksi. Pian alun mönkijäura saavuttaa polun ja ura jatkuu polunmyötäisesti. Arvelen, että mönkijöillä on haettu kaadettuja hirviä Karigasjoen ympäristöstä, joka tunnetusti on hirvirikasta seutua. Kolmen kilometrin hitaasti edenneen taipaleen jälkeen tulen heinikkoiselle jängälle ja polku katoaa. Talutan pyörää jängällä ja yritän tähyillä polkua. Totean, että ilman GPS-laitetta on mahdotonta sanoa, missä polku jatkuu ja otan laitteen avulla oikean suunnan. Löydän polulle ja jatkan pyörän taluttamista pehmeässä maastossa. Minulla on tapana seurailla mutapaikkoja, joista voi nähdä, onko muita kulkijoita ollut liikkeellä. Aikaisemmin olin havainnut, että ainakin yksi kumppareiden omistaja on kulkenut polulla. Nyt kuitenkin mudassa on kämmenen kokoiset tassun jäljet. Molempiin suuntiin kulkevat jäljet ovat mielestäni melko tuoreet. Karhu tai ehkä emo ja pentu ovat kulkeneet polkua pitkin ihan viime aikoina. Olen Vätsärin erämaassa törmännyt karhun jätöksiin ja jälkiin, mutta silti retken jännitysmomentti saa uutta lisää. En välttämättä haluaisi törmätä tässä tiheässä koivikossa jälkien jättäjiin. Pidän hetken taukoa ja muistelen entisen biologian ja maantiedon opettajani sanoja, että terve karhu kyllä väistää ihmistä. Toki pennun kanssa liikkuva emokarhu puolustaa jälkeläistään ja on vaarallinen. Jatkan matkaa, mutta huomaan tarkkailevani maastoa normaalia tarkemmin. Eikä haittaa, että Avidin jarrut välillä kirkaisevat. Ainakin yksi karhu on käyttänyt polkua kulkemisessaan, kun jälkiä tulee vastaan useampaan otteeseen reitin noin 12 kilometrin mittaisella metsäisellä osuudella. Myös merkkejä hirvistä on paljon polun varrella. Eteneminen polulla on ajoittain erittäin hidasta, lähes kävelyvauhtia. Täällä olisi kirveellä töitä, mietin pujotellessani puskittuneella polulla. Välillä polku kulkee hieman avonaisemmassa maastossa ja maisema Karigasniemen Ailiggaalle on komea. Tuskin maltan odottaa polun tunturiosuutta. Olen lapsesta saakka kulkenut avotunturissa ja siellä liikkuminen on minulle luonnollisempaa kuin metsässä. Jängät ovat heinikkoisia ja kosteita. Tavalliset ajokengät olisivat jo märät, mutta nilkkakorkuisilla Goretex -kengillä pärjää hyvin. Jokaisen jängän ylityksessä turvaudun GPS-laitteeseen polun löytämiseksi. Välillä polku häviää kokonaan myös vaivaiskoivikkoon. Duolboaivilla pääsen hetkeksi avotunturiin, mutta pian reitti laskeutuu koivikkoiseen metsään. Polku kapenee yllättäen ja vilkaisen GPS:ää. Laitteen mukaan olen yli 100 metriä oikeasta reitistä sivussa ja ajanut väärää polkua 400 metriä. Maalitäpliäkään en löydä lähipuista. Koska en tiedä, mihin tämä polku vie, otan suunnan suoraan laitteen osoittamalle reitille. Kuljen tiheässä koivikossa, kunnes minun pitäisi olla oikealla reitillä. Mitään merkkiä polusta ei kuitenkaan näy. Etsin hetken, mutta polusta ei ole tietoakaan. Päätän palata äskeiselle polulle ja seurata sitä. Se kannattaakin, sillä 300 metrin kulkemisen jälkeen olen taas kartassa olevalla reitillä. Garminin kartassa on siis noin kilometrin pituinen matka piirretty väärin Duolboaivin kaakkoisrinteellä – sama virhe on myös netin kartoissa. Virhe ei ole vaarallinen, koska polku näkyy maastossa hyvin ja en virhettä olisi edes havainnut, jos en olisi sattunut katsomaan laitteen karttaa juuri siinä kohtaa. Polulla on paljon nousuja ja laskuja. Osa niistä on niin jyrkkiä, että on parempi taluttaa pyörää. Vuorgocearjohkan ympäristössä on nuotiopaikkoja ja jotain roinaa. Joen ranta on äkkisyvä, mutta syvyyttä ei ole kuin hieman yli polven. Täytän juomapullon ja syön leipää. Sääskiä ja mäkäräisiä on paljon ja kovin pitkään en viitsi olla paikallani. Nousu Vudnjoscopmalle on jyrkähkö, mutta laella odottaa palkinto – vihdoinkin avotunturissa. Ihailen maisemia ja huomio kiinnittyy väkisinkin hauskasti erottuvaan Vudnjoscohkkaan. Iloa avotunturista kestää vain hetken, kun polku laskeutuu jälleen koivikkoon ja jängälle, kunnes lähtee jälleen nousemaan avotunturiin Stuorrageadggoaiville. Tunturin nimen perusteella jossain on iso kivi, mutta en odota näkeväni sitä. Jo kaukaa kuitenkin pystyy havaitsemaan tunturin rinteellä muista erottuvan suuren siirtolohkareen. Polku kulkee kiven läheltä ja sen luokse on poikettava. Kivi todellakin on huomattavan suuri ja se on haljennut keskeltä. Halkeama on täytetty poronsarvilla. Ehkä kivi on aikoinaan ollut jonkun porosaamelaisen seitakivi tai sitten vaeltajat ovat jättäneet tunturista löytämiään sarvia kiven halkeamaan – tai ehkä molempia. Polkua ja polun varteen jätettyä rikkinäistä vaelluskumisaapasta lukuun ottamatta tunturissa ei näy jälkiä ihmisistä. Lähden taas laskeutumaan laaksoon, jossa odottaa pienen Nirvajoen ja jängän ylitykset. Tämän jälkeen edessä on pitkä nousu ja sitten lähdetäänkin hiljalleen laskeutumaan kohti Stuorraávzia, Suurtakurua. Vaikka polku kulkee avotunturissa, sitä on työläs ajaa. Pienet irtokivet pyörähtelevät renkaiden alla ja koko ajan on haettava hyvää ajolinjaa. Stuorraávzi ja siitä kohoavat tunturin laet ovat hienoja. Erkanen polulta, koska en halua laskeutua pyörällä vaikeakulkuiselta vaikuttavaan kuruun, vaan kuljen puurajan yläpuolella kohti kurun länsipuolella olevaa autiotupaa. Jätän pyörän ylemmäksi tunturiin ja laskeudun kuruun. Lähempänä tupaa kuulen ihmisten ääniä ja suunnistan niiden perusteella koivikon suojassa olevalle tuvalle. Vaihdan kahden vaeltajan kanssa kuulumisia, kunnes he lähtevät etsimään telttapaikkaa yöksi. GPS-laitteen mukaan matkaa autolta on kertynyt lähes 24 kilometriä ja tähän olen käyttänyt ajoaikaa neljä ja puolituntia. Olen kuitenkin pysähdellyt monta kertaa kuvaamaan ja videoimaan reittiä ja aikaa lähdöstä on kulunut yli kuusi tuntia. Arvelin reitin olevan nopeakulkuisempi, mutta polun pusikkoisuus, jängät sekä pitkät ja vaativat nousut ovat hidastaneet matkantekoa huomattavasti. Nyt keskinopeus liikkeellä on ollut alle kuusi kilometriä tunnissa, kun Kaldoaivissa mennään yleensä tuplavauhdilla. Haen läheiseltä lähteeltä vettä ja keitän sen pussiruokaa varten. Odottaessa ruoan valmistumista lueskelen vieraskirjaa, jossa valitetaan kaivon vedestä. Kieltämättä tämä jängän reunalla oleva vedenottopaikka on hieman epäilyttävän näköinen, kun sen lähellä kelluu öljymäistä kalvoa. Jängällä oleva öljyisen värinen vesi ei kuitenkaan yleensä tarkoita, että kyseessä olisi öljyä, vaan kyse on pohjaveden purkautumispaikasta, jossa maan alta purkautuu hapettomassa tilassa olevaa pohjavettä. Hapeton pohjavesi liuottaa maaperästä rautaa, mangaania ja muita metalleja. Kun tällainen vesi tulee kosketuksiin hapen kanssa, metallit saostuvat ja saostuessaan mangaani näyttää veden pinnalla kelluvalta öljyltä. Varsinaisen kaivon vesi ei kuitenkaan haissut tai maistunut pahalta, joten sitä uskalsi kyllä käyttää. Syön ja lepäilen mökillä lähes kaksi tuntia ennen kuin lähden kohti autoa. On kesän viimeisiä päiviä, kun Utsjoen tunturit vielä kylpevät yöttömässä yössä. Ei siis tarvitse miettiä, riittääkö valoa. Kello onkin jo yhdeksän illalla, kun kapuan kurusta avotunturiin. Menomatkalla ei ole enää tarkoitus videoida reittiä, joten arvelen olevani autolla ennen kahta. Tarkoitus on nauttia yöllisestä tunnelmasta tunturissa, joten kiirettä ei ole. Otan pyörän tunturin rinteeltä ja suunnistan kohti polkua. Edessä on sama polku, mutta maisemat näkee eri suunnasta. Aurinko on matalalla, mutta se ei kuitenkaan katoa horisontin taakse. Oranssin keltaisena paistavan auringon värit saavat tunturit hehkumaan. Suuri haljennut kivikin on kultaa. Tokka poroja katsoo rauhallisena polulla kulkevaa pyöräilijää. Näky ei taida niille kuitenkaan olla ihan arkipäivää, joten porot katsovat viisaammaksi jolkotella kauemmaksi. Jänkien ylitykset ovat nyt helpompia, kun tietää, mistä kannattaa mennä. Helpointa olisi tietysti mennä suoraan märistäkin kohdista, mutta haluan pitää jalat mahdollisimman kuivina ja sen vuoksi olen valmis näkemään myös hieman vaivaa. Pysähdyn hetkeksi Duolboaivin pohjoisrinteellä ja saan kimppuuni parven mäkäräisiä kuin pahimpana räkkäaikana. Parempi siis jatkaa pikaisesti matkaa, sillä seuraavat yhdeksän kilometriä ovat metsää. Heti ensimmäisessä mutakohdassa on karhun jälkiä. Taitan lopun matkaa kuitenkin niin ryminällä, että kaikilla eläimillä on tarpeeksi aikaa väistää. Viimeisessä laskussa Gaskabeaicohkkalta valitsen mönkijäuran, joka on hieman helpompi maastoltaan kuin polku. Kello näyttää puoli kaksi, kun saavun autolle. Tulomatka taittui menomatkaa selvästi nopeammin, vaikka nousut alkoivatkin jo rasittaa kroppaa.
Muotkatunturin erämaa teki vaikutuksen. Se ei ole helpointa maastoa pyöräilyn kannalta, mutta maisemiltaan kokemisen arvoinen. Muotkatunturiin on vielä palattava joko pyörällä tai ilman. Jos Metsähallitus ottaisi polun huollettavakseen, raivaisi sen ja rakentaisi pitkokset märimpiin kohtiin, polku olisi hieno lisä Lapin vaellusreitteihin ja tekisi siitä myös sopivamman maastopyöräilyyn. Toisaalta Muotkatunturi on harvoja erämaita, joissa ei ole virallisia merkittyjä reittejä, mikä lisää sen erämaisuutta. Molemmissa on puolensa, mutta näillä näkymin erämaa tulee pysymään nykytilassaan.
1 Comment
Jouko
21/11/2014 14:06:31
Runsaat kiitokset sinulle tästä sivustosta. Se tulee olemaan "raamattuni" seuraavina vuosina, Utsjoen tuntureilla pyöräillessäni.
Reply
Leave a Reply. |
Tekijä
Utsjoelta kotoisin oleva maastopyöräilyn harrastaja. Vähän tarkempi esittely tämän blogin ensimmäisessä postauksessa. Arkisto
July 2019
|