Talvella päätin ajaa jonkin pidemmän päiväreissun Kaldoaivissa. Edellisenä kesänä olin ajanut Kaldoaivin reitin Mieraslompolosta Pulmankijärvelle (67 km) ilman yöpymistä, mutta vielä pidempi päiväreissu ja nimenomaan Kaldoaivissa houkutteli mielessä. Minulle maastoltaan tutuin ja turvallisin olisi ajaa Mieraslompolosta Njallavaaraan, jolloin matkaa kertyy 80 kilometriä. Tämä siis yhdistää Kaldoaivin reitin ja Njuohgarggun reitin, ollen maisemallisesti ja reitiltään parasta Kaldoaivia. Nousumetrejä tulee kuitenkin sen verran, että päivässä ajettuna reitti on fyysisesti melko vaativa. Elokuu on jo toisella viikolla, kun pysäköin autoni reitin lähtöpaikalle. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen olen Mieraslompolon sijaan Njallavaarassa. Syynä tähän muutokseen oli reissun toteuttamispäivän navakka ja viileä pohjoistuuli. Ajan mieluummin tuuli selän takana kuin vastatuulessa siitäkin huolimatta, että näin päin ajettuna reissu on fyysisesti rankempi nousumetrien osalta. Nousu Njallavaaraan on pitkä ja aina yhtä puuduttava hyvästä soratiestä huolimatta. Hiki nousee otsalle ja paidan sisään eikä kylmästi puhaltava tuuli helpota oloa. Samaan aikaan on sekä kylmä että kuuma. Maston tiellä on useita autoja, kun paikalliset ja turistit ovat menneet marjastamaan vaaran rinteille ja lähijänkiin. Marjastuskausi on parhaimmillaan, mutta hillaa vaikuttaa olevan vähän. Kahden kilometrin nousun jälkeen olen vihdoin ylängöllä. Ties monettako kertaa tuokin mäki tuli kavuttua pyörällä. Ja onhan se tullut kiikuttua myös mönkijällä, maastoautolla ja mopollakin, mutta eihän siinä ole samanlaista fiilistä kuin lihasvoimalla liikuttaessa. Maisemat ovat kohdallaan - Norja, Teno ja tunturit. Pyöräilyn kannalta takana on nyt reissun tylsin pätkä ja seuraavat 78 kilometriä Mieraslompoloon on pelkkää parhautta. Sääennusteen mukaan tänään ei pitäisi sataa, mutta Norjan puolella näkyy horisontin peittävä sadepilvi. Tuulikin on pilvelle sopivasti myötäinen, joten ei auta kuin toivoa, että pilvi väistäisi minut. Se toive kuitenkin romuttuu pian, sillä olen ehtinyt vasta Njallavaaran erotusaidalle, kun vesisade saavuttaa minut. Ei auta kuin laittaa uutta toivetta kehiin ja toivoa sateen olevan lyhytkestoinen ja lempeä. Sen verran olen luottanut sääennusteeseen, että en ole ottanut parempia sadevaatteita mukaan. Vain kevyt pakattava sadetakki on repussa, mutta sitä ei ole tarkoitettu pitkäkestoiseen sateeseen. Siihenkin olen valmis turvautumaan vasta kunnolla kastelevan sateen yllättäessä. Irdoaijávrilla minun on luovutettava ja kaivettava sadetakki repusta. Mielessä käy epävarmuus reissun mielekkyydestä, koska sade ja kylmä tuuli eivät ole tunturissa mukavaa seuraa. Tunturien kutsu on kuitenkin voimakas ja jatkan matkaa kurjasta ilmasta huolimatta. Olen myös päättänyt videoida Njuohgárggun reitin, joten luovuttaminen ei ole ensimmäisenä mielessä. Sade tekee kivistä liukkaat ja veden pehmentämä maa tuntuu imevän vauhdin renkaiden alta. Maastoura on myös nousuvoittoinen, joten matka etenee hitaasti. Várdoaivilla valitsen vähemmän kuljetun uran maisemien ja erämaisen fiiliksen takia. Geinnodatjärvien itäpuolelta menevää reittiä on kuljettu niin vähän, että reitti lähes katoaa välillä. Sadepilvet väistyvät lännen suuntaan ja voin ottaa sadetakin pois. Takki ei juurikaan hengitä, joten lämpötila takin sisällä nousee nopeasti ja saa hien pintaan. Näin kylmällä ja navakalla tuulella liika hikoilu ei ole hyväksi, koska se edesauttaa kylmettymistä ja edessä on vielä pitkä matka. Taukotakin lisäksi muita vaihtovaatteita ei ole mukana, kun olen pyrkinyt mahdollisimman kevyeen reppuun. Maisemat ovat pysäyttävän upeat Geinnodatoaivvitilta Njuohkarjärven suuntaan. Upea on myös lasku tunturin laelta Ándaras Hánssan lompoloon, jossa pidän tauon ja täytän juomapullon. Jatkettaessa kohti Kaldoaivia, seuraavan kerran juoksevaa vettä on saatavilla vasta Alla Gálddoaivin juurella. Tai onhan Njuohgárggu -tunturin juurella Áitejärvestä lähtevä Áitejoki, jossa olen joskus täyttänyt juomapulloni, mutta sinne täytyy hieman poiketa reitiltä. Syön voileivän, pari palaa suklaata ja pähkinöitä. Juomapulloon lisään vähän itsetehtyä urheilujuomasekoitusta antamaan energiaa. Olen ollut liikkeellä yli kaksi tuntia ja nestettä olen juonut vain kolmisen desiä. Syönytkin olen vain pari palaa suklaata ennen taukoa. Pitkäkestoisessa liikunnassa olisi hyvä syödä ja juoda paljon useammin ja enemmän, mutta usein huomaan unohtavani tämän säännön. Njuohkarjärven porokylässä ei ole ketään ja jatkan pysähtymättä matkaa. Olen ollut porokylässä useamman kerran yötä, mutta nyt siihen ei ole tarvetta ja eikä minulla ole tutun mökin avaintakaan mukana. Hiljakseen nousen kohti Njuohgárggun lakea. Tuuli on edelleen navakka ja huomaan pohjoisessa horisontissa siintävät sadepilvet. Hyvällä tuurilla nuo pilvet eivät osu kohdalle, vaan menevät länsipuolelta ohitse. Maastoura on polkumaista pariuraa, välillä jopa singleträkkiä, kuten äskettäisellä Várdoaivilla menevällä reitillä. On myös kohtia, joissa jälki häviää lähes kokonaan. Tiedän kuitenkin, missä ura jatkuu ja suunnistamiseen ei mene turhaan aikaa. Maamerkkeinä avotunturissa ovat esimerkiksi yksittäiset siirtolohkareet ja erimuotoiset nyppylät. Laskeudun jyrkältä kumpareelta ja ylitän pienen puron. Jängällä on paljon hilloja ja pysähdyn maistelemaan syksyistä vitamiinipommia. Suurin osa marjoista on vielä raakoja, joten ne jäävät seuraaville kulkijoille. Tuoreet maan antimet ovat loppukesän parasta antia luonnossa liikkujalle. Lähestyn Kaldoaivin tunturijonoa. Huomaan sadepilvien saavuttavan minut pian ja varaudun henkisesti sateeseen. Puolessa välissä Gálddoainurkin rinnettä sade saavuttaa minut ja vedän taas kevyen sadetakin päälleni. Peitän myös repun suojapussilla. Gálddoainurkin rinne on niin jyrkkä, että katson viisaimmaksi säästää voimia ja talutan pyörää osan matkasta. Rinteessä ei ole kunnollista uraa näkyvissä ja huomaan suuntaavani liikaa oikealle vaivaiskoivikkoon ja mättäikköön. Korjaan suuntaani ja pian olenkin heikosti erottuvalla uralla. Ylitän pienen puron ja suuntaan viistosti tunturin lakea kohti, jossa ura katoaa kokonaan. Alla Gálddoaivin tullessa näkyviin otan suunnan suoraan kohti itää, jossa tiedän Kaldoaivin reitin kulkevan. Saavutan reitin sateen ja tuulen saattelemana. Takana on nyt Njuohgarggun reitti ja 34 kilometriä pyöräilyä. Video reitistä on nyt myös kuvattu, joten siihen ei tarvitse enää kiinnittää huomiota. Reissuni päätepisteeseen Mieraslompoloon on tästä kohtaa 46 kilometriä. Toinen vaihtoehto olisi lähteä kohti Pulmankijärveä, jonne on 21 kilometriä, mutta se ei houkuttele. Alla Gálddoaivin huippu on pilvien peitossa. Nousu tunturin laelle on pitkä, mutta sinnikkäästi poljen ylös saakka. Saavuttaessani tunturin huipun, pilvet ovat kaikonneet sen päältä. Joka suunnassa on sadepilviä, mutta juuri tässä kohtaa on täysin sateetonta. Laitan hakijaksi lupautuneelle viestin sijainnistani ja aikomuksestani ajaa Mieraslompoloon. Arvioin myös saapumisajan, joka näyttää menevän pitkälti yli puolen yön. GPS-laitteen mukaan aurinko laskee ennen yhtätoista, joten loppumatka menee hämärässä. Jossain vaiheessa on pidettävä myös kunnollinen ruokatauko, joka tulee viemään aikaa. Reitti suuntaa kohti etelää. En ole aiemmin ajanut Alla Gálddoaivin ja Guorboaivin väliä tähän suuntaan, joten jotain uuttakin on tällä reissulla. Duottar-Gálddojärven tuntumassa on mahtavia harjuja, jotka ovat melko tyypillisiä näillä tuntureilla. Kaldoaivin paliskunnan mökki siintää järven rannalla. Olen näkeväni jotain tavallisesta poikkeavaa mökin lähistöllä, mutta en kuitenkaan poikkea mökille, vaan jatkan kohti Goallágotteoaivia. Mökin suunnasta ottamastani valokuvasta huomasin, että mökin pihalla seisoi ihminen ja siksi maisema oli jotenkin poikkeava. Ura katoaa Urra-Gálddoaivin rinteessä, enkä löydä sille jatkoa etsinnästä huolimatta. Olen usein miettinyt, löytyisikö rinteestä uraa, mutta aiemmin en sitä ole etsinyt. Päättelen, että rinteessä ei ole jälkeä ja suunnistan suoraan kohtaan, missä tiedän uran jatkuvan. Se, että tunturissa ei aina ole yhtenäistä uraa johtuu siitä, että poromiehet kulkevat tiettyä uraa pitkin tunturiin ja hajaantuvat sitten sinne, missä porot kulloinkin ovat. Ylitän jängän ja löydän taas uralle. Edessä on jälleen pitkä nousu tunturin laelle. Pidän tauon maisemapaikalla Goallágotteoaivin etelärinteellä. Samalla kuivatan sadetakkia ja vaihdan taukotakin päälle. Maisemaa katsellessa kokee olevansa erämaassa. Tieto siitä, että lähimmälle tielle on matkaa 30 kilometriä vain vahvistaa tunnetta. Syön eväsleipää ja silmäilen pyörää – kaikki näyttää olevan kunnossa. Sateen ja märän maan takia pyörässä on tavallista enemmän roskaa, mutta se ei haittaa menoa lainkaan. Áksonjunnin alapuolella mieleeni tulee ensimmäinen reissuni Kaldoaivin reitillä. Silloin yläpuolellani liiteli kolme uljasta maakotkaa. Ilmakin oli silloin helteinen, mutta nyt saa taistella kylmyyttä vastaan. Tuuli on hieman laantunut, mutta ilta on jo pitkällä ja ilma viilentynyt entisestään. Kello on jo yli kahdeksan illalla, kun kapuan Nihkávaddan huipulle. Seuraavana kohteena häämöttää Guorboaivi ja sen rinteellä oleva Gursabunci -harjumuodostelma. Ura on ollut jo pidemmän aikaa pelkästään mukavaa ajettavaa, aivan kuin kaksi singleträkkiä kulkisi vierekkäin. Pysähdyn Gursabuncin kohdalla ja kiipeän harjun päälle. Vanhan poromiehen mukaan maastosta selvästi erottuvien harjujen mukaisesti on aikoinaan, erityisesti talvella, otettu suunta kohti Pulmankijärveä ja tästä tulee nimi ”Kurssikumpare”. Ehkä näin on, mutta yleisesti ottaen paikannimien alkuperät ovat täälläkin unohtumassa. Jo pelkästään Kaldoaivi (Gálddoaivi) -nimen alkuperäinen merkitys on epäselvä – mahdollisesti gáldu (lähde), mahdollisesti jotain muuta. Gursabuncin länsipuolella on Vustenjávri - Juustonvalmistusjärvi. Paikalla on todennäköisesti tehty poronmaidosta juustoa, mutta kuka teki ja milloin, sen tietää varmasti harva, jos kukaan. Huomaan taas pysähtyneeni miettimään alueen historiaa jääkaudesta tähän päivään saakka. Harjut kertovat sulavan jäätikön virtauksen suunnan, paikannimet puolestaan alueella eläneistä ihmisistä ja siitä, mikä heille on ollut tärkeää. Hyppään pyörän selkään ja lähden polkemaan kohti Guorboaivin huippua. Lähes kolme kilometriä nousua tuntuu jaloissa. Energia on vähissä ja kroppa huutaa ruokaa. Pääsen tunturin laella olevalle kolmiomittaustornin jäännökselle, kun jälleen alkaa sataa. Olen hetken tuulensuojassa tornin takana ja napostelen jotain. Puen sadetakin ja lähden kohti seuraavaa kohdetta eli kahdeksan kilometrin päässä olevaa Buksajärveä. Vesisade ja tuuli yltyvät, kun lähestyn Guorboairáhppátia, joka on nimensä mukaisesti vaikeakulkuinen kivikkoisuutensa takia. Veden liukastamat kivet ja navakasti puhaltava pohjoistuuli eivät ainakaan helpota kulkemista. Sadetakki antaa periksi ja vesi pääsee läpi. Pari kilometriä ennen Buksajärveä sade lakkaa ja uran kivikkoisuuskin on vaihtunut nautinnolliseksi pikataipaleeksi. Nälkä on jo melkoinen, kun saavun Buksajärven porokylään. Takana on 58 kilometriä taivalta. Kaivan repusta avaimen ja astun sukulaisten mökkiin. Luksusta päästä tuulensuojaan ja kuivattamaan sateen kastelemia vaatteita. Laitan taukotakin päälle ja haen läheiseltä lähteeltä vettä. En tee tulia kaminaan, vaan keitän veden mukana kantamallani Trangialla. Lisään kuuman veden kuivamuonapussiin ja odotan ruoan valmistumista. Kello on jo kymmenen ja aurinko laskee tunnin sisällä. Mietin, kuinka hauskaa olisi jäädä tänne yöksi, mutta samalla palan halusta jatkaa matkaa. Syön rauhassa ja kerään energiaa viimeistä puristusta varten. Edessä on vielä yli 20 kilometriä kivistä taivalta. Pakkaan repun ja lukitsen mökin oven. Aurinko on painumassa horisontin taakse luoden värikkäänä hehkuvan taivaan. Jätän taukotakin päälle, koska se on ainoa kuiva ja lämmin vaate. Ruokailun jälkeen kroppa käynnistyy yllättävän helposti ja energiaa tuntuu taas löytyvän. Päätän ajaa reilumpaa vauhtia loppumatkan tai ainakin niin kauan kuin jaloista löytyy virtaa. Buksajärveltä Mieraslompoloon väli on minulle hyvin tuttu, joten maisemien ihailuun ei tarvitse varata aikaa. Hiljalleen hämärtyvä iltakaan ei anna siihen mahdollisuutta. Avotunturissa riittää valoa, mutta hallamittarin tuhoamassa koivikossa mustat kuolleet oksat imevät kaiken valon luoden synkän tunnelman ympärilleen. Pitkissä ylämäissä väsyneistä reisistä ei löydy kunnolla voimia ja joudun hiljentämään tahtia. Tasaisella ja alamäissä taas nautiskelen menosta. Yleensä matka ei tapa, vaan se vauhti ja otan tietoisen riskin polkiessani 20 kilometrin loppukiriä tunturissa. Ajoittainen kivikkoisuus ja mäet tekevät reitistä haastavan. Ávzegeasláttun (lampi) kohdalla soitan hakijalle sijaintini. Tästä on tasan viisi kilometriä tielle ja loppumatka on kivikkoinen, joten hakijalla on hyvin aikaa ajaa Utsjoelta Mieraslompoloon. Yö on pimeämpi kuin kuvittelin. Tummat pilvet ovat hämärtäneet taivaan. Reidet tuntuvat tyhjiltä, mutta jaksan vielä punnertaa Ivvánasvárrin kivikkoisella uralla. Mieraslompolon maston näkeminen luo helpottavan tunteen. Edessä on enää kivikkoinen loppulasku. Mastontielle päästessäni auto kurvaa paikalle - täydellinen ajoitus.
GPS-laitteen matkamittarissa on tasan 80 km ja ajoaikaa kulunut 8h 20min. Olen tyytyväinen reissuun, mutta voimia olisi riittänyt jatkaa vielä pidempään, varsinkin ilman loppukiriä. Jo matkalla Utsjoelle mietin, pitäisikö seuraavalla kerralla yhdistää tähän reittiin vielä Riekkojärvien ja Ailiggaan reitit. Silloin matkaa tulisi vielä 40-50 km lisää. Se vaatisi ehkä pari ruokataukoa ja pitäisi toteuttaa kesä-heinäkuussa, jolloin tunturissa riittää valoa ympäri vuorokauden.
0 Comments
Leave a Reply. |
Tekijä
Utsjoelta kotoisin oleva maastopyöräilyn harrastaja. Vähän tarkempi esittely tämän blogin ensimmäisessä postauksessa. Arkisto
July 2019
|