Vielä kesällä olin varma, että en tule ihan heti hommaamaan läskipyörää. Nyt puoli vuotta myöhemmin tein sitten ensimmäisen reissun uudella läskipyörälläni Utsjoen tuntureille. Läskipyöräkuume iski niin voimakkaasti, että pyörä oli pakko hankkia. Talvella ykkösharrastukseni on ollut hiihto, jossa kilometrejä kertyy talvesta riippuen jotain 1000 ja 2000 kilometrin väliltä. Maastopyöräily on kuitenkin viime vuosina koukuttanut niin paljon, että talvellakin kaipaa maastoon pyörällä. Täysjousitetulla olen jonkin verran talvella ajellutkin, mutta pakkanen ei tee hyvää iskareille, joten haaveena on ollut jokin mahdollisimman huoleton täysjäykkä pyörä. Ajatus läskipyörän hankkimisesta vahvistui Rovaniemen loistavia talvikävelyreittejä tallatessa ja niinpä pyörä lopulta meni tilaukseen. Utsjoella ei ole talvikävelyreittejä, mutta läskipyöräilyä voi harrastaa moottorikelkkaurilla, joita löytyy erämaiden lisäksi muun muassa Mantokuolpunasta. Aikaisemmin olen hahmotellut kartalle paikallisten käyttämiä moottorikelkkauria Paistunturiin Utsjoen kylältä Metsähallituksen ylläpitämälle Kuoppilasjärven autiotuvalle. Kartta ja lyhyet reittiesittelyt löytyvät täältä. Helmikuun alussa toteuttamani reissun perusteella ko. kartta ja piirrokset ovat optimistisia, sillä totuus oli vähän toista. Moottorikelkkailu ei selvästikään ole tällä hetkellä kovin suosittua Utsjoella ja piirtämiäni reittejä oli ajettu pääasiassa erittäin vähän. Esimerkiksi Kalkujoelta (keltainen) ja Metsähallituksen luontotuvalta (vihreä) tunturiin nousevia reittejä oli ajettu vain muutaman kerran viimeisen lumisateen jälkeen, joten ne olivat liian pehmeitä läskipyörälle. Vielä joitakin vuosia sitten ko. reitit olivat lähes varmasti kovapohjaisia ja läskipyöräilyyn soveltuvia. Ellinkuolpunasta (punainen) tunturiin nousevan reitin alkuosa vaikutti myös pehmeältä ja latu-uraa tunturiin ei oltu vielä ajettu. Námmájoen kurua pitkin tunturiin suuntaavaa uraa en myöskään nähnyt tunturissa. Kelkkaileva porukka on ilmeisesti vanhentunut tai sitten muuttanut pois. Yksi reitti on kuitenkin lähes varmasti hyvässä kunnossa ja se on Alaseitikkojoen kautta tunturiin nouseva ura (kartalla sininen ura). Ensimmäisen läskipyöräreissuni tunturiin suuntasinkin kyseistä kelkkauraa Kuoppilasjärvelle. Reittiä oli ajettu jonkin verran edellisenä päivänä ja se olikin juuri sopiva läskipyörälle. Käytännössä ensimmäiset neljä kilometriä on loivaa nousua, jonka jälkeen lyhyt lasku, vähän nousua, lyhyt lasku, kilometri tasaista, kilometri loivaa nousua ja pari kilometriä laskua, kunnes ollaankin Kuoppilasjärven autiotuvalla. Matkaa maantieltä autiotuvalle kertyy noin 11 kilometriä. Pyörää ei tarvinnut taluttaa koko matkan aikana kuin alle 100 metriä ja sekin vain yhdessä nousussa, joka oli pehmeä tuiskunneen lumen takia. Pakkasta Utsjoen kylällä oli -11, kun Kuoppilasjärvellä mittari näytti vain -4. Aurinko paistoi ja muutenkin oli loistava sää ulkoiluun - homma lähenteli täydellisyyttä. Takaisin maantielle palasin samaa reittiä, koska aurinko teki jo laskuaan ja muiden reittien kunto ei todellakaan vakuuttanut. Tunturissa lumi on tähän aikaan vuodesta niin kuivaa, että reittiä on täytynyt kelkkailla useamman kerran, jotta se olisi tarpeeksi tiivistä. Reitiltä poikettaessakin rengas upposi heti pohjia myöten. Toisen retken suuntasin Utsjoen Ailikkaalle ja tarkoituksenani oli käydä jossain Váisjärven seudulla saakka Kaldoaivin virallista moottorikelkkailu-uraa pitkin. Alkumatkasta ura vaikuttikin hyvältä ja ajettavalta. Ylempänä tunturissa viima oli pitänyt kuitenkin huolen siitä, että ura ei ollut kunnolla pakkautunut ja vähän väliä lumi oli upottavaa tehden pyöräilystä hankalaa. Palopään kohdilla päätin kääntyä ja palata takaisin reitin pehmeyden ja jäätävän viiman takia. Pakkasta kylällä oli noin -13 ja tunturissa tuntui olevan ainakin saman verran. Lisäksi lännestä puhaltava viima tuntui menevän päästä läpi, vaikka suojana oli kypärän lisäksi kypärähuppu, pipo ja putkihuivi. En tyytynyt kuitenkaan vain palaamaan kylälle, vaan kiikuin Ailikkaan huipulle menevää mastontietä ylös tutulle maisemapaikalle. Laaksossa oleva sumu kuitenkin esti parhaat näköalat. Kolmannen retken suuntasin vielä Alaseitikon kautta Kuoppilasjärvelle. Oli mielenkiintoista huomata, että reittiä oli kulkenut vain yksi vastaan tullut poromies minun toissa päivän retken jälkeen. Ei siis tuokaan reitti ole mitenkään vilkkaasti liikennöity nykyään. Minun kannalta se oli kuitenkin hyvä asia, sillä ura oli päässyt kovettumaan ja sitä oli vieläkin mukavampi ajaa. Vaikka olenkin kulkenut kyseistä reittiä monet kerrat, niin aina tunturista löytyy jotain uutta nähtävää.
Tähän mennessä olen talvella lähinnä vain hiihtänyt ja kelkkaillut tuntureilla, mutta läskipyöräily koukutti kovasti. Toki kelkalla ja hiihtäen ei ole niin rajoittunut valmiisiin uriin, mutta läskipyöräilyssä on oma viehätyksensä, jota suosittelen kokeilemaan. Todennäköisesti viimeistään maaliskuussa useammat ihmiset suuntaavat kelkoillaan pilkille tunturijärville, joten silloin läskipyöräilyyn sopivat uratkin lisääntyvät huomattavasti. Edellisestä postauksestani voit katsoa lisää valokuvia reissustani ja myös "Talvireittejä" sivulta löytyy kuvia ja tietoja Utsjoen läskipyöräilyyn soveltuvista moottorikelkkaurista. Suosittelen tiedustelemaan reittien kuntoa etukäteen paikallisilta matkailuyrittäjiltä.
0 Comments
|
Tekijä
Utsjoelta kotoisin oleva maastopyöräilyn harrastaja. Vähän tarkempi esittely tämän blogin ensimmäisessä postauksessa. Arkisto
July 2019
|