Huhtikuussa Utsjoella oli mahtavat hankikannot. Läskipyörällä pystyi ajamaan lähes kaikkialla ilman, että hanki olisi upottanut. Hanki kesti parhaiten heti aamusta ja se kantoi vielä pitkälle puoleen päivään.
0 Comments
Maaliskuun puolessa välissä oli sopivasti hetki aikaa käydä Utsjoella päivittämässä kelkkaurien tilannetta. Autoillessani kohti pohjoista keli ei vaikuttanut kovinkaan houkuttelevalle – satoi vettä ja oli pari astetta plussaa. Jäinen maantie ja vesisade oli myös melko liukas yhdistelmä. Aamu valkeni tuulisena, mutta aurinkoisena. Yöllä oli ollut pikku pakkanen, joten hankeen oli tullut sentin paksuinen jääkerros. Pyöräilijän kannalta sekin oli parempi kuin vesisateen pehmentämä hanki. Päivän retkikohde oli selvä, Paistunturin erämaa ja Kuoppilasjärvi. Koska pakkanen oli kovettanut hankea, uskalsin jättää renkaisiin jopa hieman normaalia enemmän painetta, 0,50-0,55 baaria. Aluksi suuntasin maantietä kohti Alaseitikkoa, josta pääsee ehkä helpoiten erämaahan nousun ollessa sen verran loiva. Onnekseni kelkanjälki oli sopivasti kovettunut ja sitä oli helppo ajaa. Lämpötila oli nollanvaiheilla ja aurinko paistoi, joten pieni epävarmuus riemun kestämisestä oli mielessä. Matka eteni joutuin, vaikka pidinkin kuvaustaukoja. Vain viimeistä pitkää nousua ennen laskeutumista kohti Kuoppilasjärveä ei pystynyt ajamaan kokonaan kelkanjäljen upottaessa. Kuoppilasjärven autiotuvassa oli vielä lämmintä, kun jotkut koiravaljakolla liikkuneet olivat yöpyneet siellä. Pidin tuvalla lyhyen tauon ja mietin sopivinta suuntaa jatkolle. Kuivaliha ei muuten maistu missään muualla yhtä hyvältä kuin reppukylmänä tunturissa. Keli vaikutti vielä hyvältä, joten päätin jatkaa Kuoppilasjärven pohjoispäähän ja kokeilla, pystyisikö Kuoppilasjokivartta ajamaan pyörällä. Täällä oli ajettu selvästi vähemmän kelkalla, mutta ura oli silti tarpeeksi kantava läskipyörälle. Ura nousee tunturiin vasta lähellä Birkejoen ja Kuoppilasjoen yhtymäkohtaa. Tätä seutua pidän yhtenä kauneimmista maisemista Paistunturissa sekä kesällä että talvella ja sinne palaa aina mielellään. Nousu jokikurusta tunturiin on sen verran jyrkkä, että se on talutettava lähes kokonaan. Junttijoelle menevää kelkkauraa oli kuljettu selvästi enemmän kuin Utsjoelle suuntaavaa uraa, mutta ajattelin silti kokeilla jälkimmäistä. Tämä olikin hieman haastavampi ajaa, mutta löysin reitistä pyöräilijää kohtalaisen hyvin kantavan kohdan. Tiesin myös, että kovin pitkälti minun ei tarvitse ajaa pehmeää uraa, koska Roavvoaivin suunnalta tulee Elleguolbbaan menevä paljon käytetty kelkkaura. Tämä ura olikin sitten pääasiassa erittäin hyvä ajaa ja loivaan alamäkeen myötätuulessa oli oikein mukava rullailla. Maisema vaihtui välillä liiankin nopeasti, joten oli vain pysähdyttävä nauttimaan auringonpaisteesta ja tunturien lumosta. Laskuosuus Elleguolbbaan on välillä jyrkkä ja tunturiin kapuajat ovat joutuneet ottamaan siinä suksensa pois, joten alamäki oli kovasti kuoppainen, mutta silti ajettavissa. Loppumatka tielle oli loivaa mutkaista alamäkeä, jossa pyöräilijä pääsee vielä kunnolla nautiskelemaan talvipyöräilyn riemusta. Video reissusta: Kirjoitin Alma Arktikalle jutun talvipyöräilystä Utsjoella, joka julkaistiin heidän blogissaan Relaa.comissa. Alma Arktika on utsjokelainen matkailuyritys, jonka maastopyörävalikoimasta löytyy vuokralle myös läskipyöriä.
Vielä kesällä olin varma, että en tule ihan heti hommaamaan läskipyörää. Nyt puoli vuotta myöhemmin tein sitten ensimmäisen reissun uudella läskipyörälläni Utsjoen tuntureille. Läskipyöräkuume iski niin voimakkaasti, että pyörä oli pakko hankkia. Talvella ykkösharrastukseni on ollut hiihto, jossa kilometrejä kertyy talvesta riippuen jotain 1000 ja 2000 kilometrin väliltä. Maastopyöräily on kuitenkin viime vuosina koukuttanut niin paljon, että talvellakin kaipaa maastoon pyörällä. Täysjousitetulla olen jonkin verran talvella ajellutkin, mutta pakkanen ei tee hyvää iskareille, joten haaveena on ollut jokin mahdollisimman huoleton täysjäykkä pyörä. Ajatus läskipyörän hankkimisesta vahvistui Rovaniemen loistavia talvikävelyreittejä tallatessa ja niinpä pyörä lopulta meni tilaukseen. Utsjoella ei ole talvikävelyreittejä, mutta läskipyöräilyä voi harrastaa moottorikelkkaurilla, joita löytyy erämaiden lisäksi muun muassa Mantokuolpunasta. Aikaisemmin olen hahmotellut kartalle paikallisten käyttämiä moottorikelkkauria Paistunturiin Utsjoen kylältä Metsähallituksen ylläpitämälle Kuoppilasjärven autiotuvalle. Kartta ja lyhyet reittiesittelyt löytyvät täältä. Helmikuun alussa toteuttamani reissun perusteella ko. kartta ja piirrokset ovat optimistisia, sillä totuus oli vähän toista. Moottorikelkkailu ei selvästikään ole tällä hetkellä kovin suosittua Utsjoella ja piirtämiäni reittejä oli ajettu pääasiassa erittäin vähän. Esimerkiksi Kalkujoelta (keltainen) ja Metsähallituksen luontotuvalta (vihreä) tunturiin nousevia reittejä oli ajettu vain muutaman kerran viimeisen lumisateen jälkeen, joten ne olivat liian pehmeitä läskipyörälle. Vielä joitakin vuosia sitten ko. reitit olivat lähes varmasti kovapohjaisia ja läskipyöräilyyn soveltuvia. Ellinkuolpunasta (punainen) tunturiin nousevan reitin alkuosa vaikutti myös pehmeältä ja latu-uraa tunturiin ei oltu vielä ajettu. Námmájoen kurua pitkin tunturiin suuntaavaa uraa en myöskään nähnyt tunturissa. Kelkkaileva porukka on ilmeisesti vanhentunut tai sitten muuttanut pois. Yksi reitti on kuitenkin lähes varmasti hyvässä kunnossa ja se on Alaseitikkojoen kautta tunturiin nouseva ura (kartalla sininen ura). Ensimmäisen läskipyöräreissuni tunturiin suuntasinkin kyseistä kelkkauraa Kuoppilasjärvelle. Reittiä oli ajettu jonkin verran edellisenä päivänä ja se olikin juuri sopiva läskipyörälle. Käytännössä ensimmäiset neljä kilometriä on loivaa nousua, jonka jälkeen lyhyt lasku, vähän nousua, lyhyt lasku, kilometri tasaista, kilometri loivaa nousua ja pari kilometriä laskua, kunnes ollaankin Kuoppilasjärven autiotuvalla. Matkaa maantieltä autiotuvalle kertyy noin 11 kilometriä. Pyörää ei tarvinnut taluttaa koko matkan aikana kuin alle 100 metriä ja sekin vain yhdessä nousussa, joka oli pehmeä tuiskunneen lumen takia. Pakkasta Utsjoen kylällä oli -11, kun Kuoppilasjärvellä mittari näytti vain -4. Aurinko paistoi ja muutenkin oli loistava sää ulkoiluun - homma lähenteli täydellisyyttä. Takaisin maantielle palasin samaa reittiä, koska aurinko teki jo laskuaan ja muiden reittien kunto ei todellakaan vakuuttanut. Tunturissa lumi on tähän aikaan vuodesta niin kuivaa, että reittiä on täytynyt kelkkailla useamman kerran, jotta se olisi tarpeeksi tiivistä. Reitiltä poikettaessakin rengas upposi heti pohjia myöten. Toisen retken suuntasin Utsjoen Ailikkaalle ja tarkoituksenani oli käydä jossain Váisjärven seudulla saakka Kaldoaivin virallista moottorikelkkailu-uraa pitkin. Alkumatkasta ura vaikuttikin hyvältä ja ajettavalta. Ylempänä tunturissa viima oli pitänyt kuitenkin huolen siitä, että ura ei ollut kunnolla pakkautunut ja vähän väliä lumi oli upottavaa tehden pyöräilystä hankalaa. Palopään kohdilla päätin kääntyä ja palata takaisin reitin pehmeyden ja jäätävän viiman takia. Pakkasta kylällä oli noin -13 ja tunturissa tuntui olevan ainakin saman verran. Lisäksi lännestä puhaltava viima tuntui menevän päästä läpi, vaikka suojana oli kypärän lisäksi kypärähuppu, pipo ja putkihuivi. En tyytynyt kuitenkaan vain palaamaan kylälle, vaan kiikuin Ailikkaan huipulle menevää mastontietä ylös tutulle maisemapaikalle. Laaksossa oleva sumu kuitenkin esti parhaat näköalat. Kolmannen retken suuntasin vielä Alaseitikon kautta Kuoppilasjärvelle. Oli mielenkiintoista huomata, että reittiä oli kulkenut vain yksi vastaan tullut poromies minun toissa päivän retken jälkeen. Ei siis tuokaan reitti ole mitenkään vilkkaasti liikennöity nykyään. Minun kannalta se oli kuitenkin hyvä asia, sillä ura oli päässyt kovettumaan ja sitä oli vieläkin mukavampi ajaa. Vaikka olenkin kulkenut kyseistä reittiä monet kerrat, niin aina tunturista löytyy jotain uutta nähtävää.
Tähän mennessä olen talvella lähinnä vain hiihtänyt ja kelkkaillut tuntureilla, mutta läskipyöräily koukutti kovasti. Toki kelkalla ja hiihtäen ei ole niin rajoittunut valmiisiin uriin, mutta läskipyöräilyssä on oma viehätyksensä, jota suosittelen kokeilemaan. Todennäköisesti viimeistään maaliskuussa useammat ihmiset suuntaavat kelkoillaan pilkille tunturijärville, joten silloin läskipyöräilyyn sopivat uratkin lisääntyvät huomattavasti. Edellisestä postauksestani voit katsoa lisää valokuvia reissustani ja myös "Talvireittejä" sivulta löytyy kuvia ja tietoja Utsjoen läskipyöräilyyn soveltuvista moottorikelkkaurista. Suosittelen tiedustelemaan reittien kuntoa etukäteen paikallisilta matkailuyrittäjiltä. Koska läskipyöräily (fatbike) on nyt kuuminta hottia, niin hahmottelin Paistunturista Utsjoki-Kuoppilasjärvi -alueen vakiintuneita moottorikelkkareittejä kartalle. Samalla sivulla on vähän juttua Kaldoaivin virallisista moottorikelkkareiteistä, jotka myös soveltuvat läskipyöräilyyn. Talvella olosuhteet tunturissa ovat erittäin haastavat ja moottorikelkkojen jäljet voivat mennä nopeastikin umpeen! Todennäköisesti tulen päivittämään sivulle tarkemmat reittiselostukset tulevaisuudessa.
Viime viikonloppuna pääsin käymään vielä kertaalleen Utsjoella tälle syksylle - tai pikemminkin lumettomalle ajalle, kun eiköhän marraskuu yleensä ole jo talvea ainakin Utsjoen korkeudella. Lauantaina (7.11.2015) aamun valjetessa noin yhdeksän aikaan, ilma vaikutti oikein hyvältä maastopyöräilylle. Pikku pakkanen, lähes tyyntä ja maassa lunta alle sentti. Lumikin oli lähinnä kuuraa, joka teki maiseman vaaleaksi. Valoisaa tähän aikaan vuodesta on noin yhdeksästä kolmeen, joten koko päivän mittaista reissua ei voi tehdä ilman kunnollista valaisinta. Niinpä päätinkin ajaa tutun reitin Utsjoen kylältä Junttijoelle, josta tunturiin Oadasanjärvelle menevää mönkijäuraa ja Kuoppilasjärven retkeilyreittiä Johtalanvárrille ja Alaseitikon kautta Utsjoen Mantokosken törmällä meneviä polkuja pitkin takaisin Utsjoen kylälle. Matkaa lenkille kertyi yli 33 km. Viehättävintä tähän vuodenaikaan maastopyöräilyssä on routainen kova maa, jäätyneet kosteikot ja purot, joiden yli voi vain ajaa. Tosin joidenkin purojen jääkerros oli vielä pettävää. Yleensä marraskuussa Utsjoen tuntureilla on jo lunta, mutta tämä vuosi teki siinä poikkeuksen. Joskus olen lokakuun loppupuolella pyöräillyt tunturissa, mutta en koskaan aiemmin marraskuussa. Nyt sekin tuli tehtyä. Sunnuntaina oli tarkoitus myös käydä pieni lenkki, mutta räntäsade sai suunnitelmat muuttumaan. Märkä lumi oli niin tarttuvaa, että maastopyöräily ei enää maistunut. Puoli vuotta täytyy taas haaveilla ja suunnitella seuraavia tunturireissuja pyörällä...oispa läskipyörä, niin pääsisi jo talvella tai viimeistään keväällä kokeilemaan kelkkaurien kestävyyttä :D Alla muutama kuva reissusta. Kesän jälkeen on taas aika nauttia lyhyestä, mutta värikkäästä ruskasta. Ruskasta saisi kirjoitettua vaikka minkälaisia runoja, mutta sen sijaan katsastan kuluneeseen kesään Utsjoella maastopyöräilyn osalta. Varmaan jokainen on huomannut, että muutaman vuoden sisällä maastopyöräily on kasvattanut kovasti suosiotaan ympäri Suomea. Tämä on näkynyt myös Utsjoella ja jokaisella pohjoisen reissullani olen nähnyt useampia maastopyöräilijöitä - lähinnä kylällä tai autoilemassa kohti maastopyöräreittejä, mutta pari myös maastossa. Saamani viestit reiteistä ovat olleet pääasiassa myönteisiä, mutta on niitäkin, joiden mieleen reitit ovat liian kivikkoisia ja reiteillä joutuu kierrellä hyvää ajolinjaa etsiessä. Mutta eikös se kuulu asiaan ja ajokokemuksen karttuessa reititkin tasoittuvat...? Paikallisten kanssa käymissäni keskusteluissa puheenaihe siirtyy usein maastopyöräilyyn ja hekin ovat kertoneet pyöräilijöiden määrän lisäntyneen aiempiin vuosiin verrattuna. Keskusteluiden perusteella olen havainnut, että suhtautuminen maastopyöräilyyn ja maastopyöräilijöihin on nykyään paljon positiivisempaa kuin esimerkiksi vielä viisi vuotta sitten. Ei maastopyöräilyä varsinaisesti ole vastustettu, mutta ehkä kuitenkin hieman oudoksuttu. Positiivista mielestäni on se, että yhtään negatiivista kommenttia ei minulle ole kuulunut maastopyöräilijöiden toiminnasta, vaikka olenkin ollut tekemisissä niin matkailualan kuin poronhoidonkin parissa työskentelevien henkilöiden kanssa. Maastopyöräilyn tuomiin mahdollisuuksiin on sen sijaan hiljalleen herätty Utsjoella - ei vielä riittävästi, mutta hiljalleen. Parilla yrityksellä on jo nyt maastopyöriä vuokralla ja ensi kesänä ainakin pari yritystä tarjoaa ohjattuja maastopyöräretkiä tuntureille. Ehkä tulevaisuudessa myös muut yritykset havahtuvat tarjoamaan räätälöityjä palveluja maastopyöräilijöiden tarpeisiin. Benchmarkkaus jostain muualta voisi olla kova sana. Tällä hetkellä Utsjoen kesämatkailua hallitsee Teno ja kalastus. Siihen on panostettu ja nojauduttu jo vuosikymmeniä, mutta samalla unohdettu tarkastella muita alueen suomia mahdollisuuksia, joita esimerkiksi maastopyöräily voisi tarjota. Teno360-maastopyöräreitistö oli pieni kädenojennus ja avaus kunnalta, mutta monet tarpeelliset asiat jäivät toteuttamatta, jolloin reitistöstä olisi saatu oikeasti hyvä ja matkailijoita palveleva kokonaisuus. Tarpeellisin asia, joka em. hankkeessa jäi toteuttamatta oli niinkin itsestään selvä asia kuin opastukset reiteille. En tiedä, ketä oikeasti olisi haitannut, jos vaikkapa Mieraslompolon mastolle menevän tien risteyksessä olisi pieni kyltti ja opaste reitille. Tähän asiaan olen törmännyt viimeisten vuosien aikana useamman kerran, että matkailijan on täytynyt arvailla, onkohan hän oikeassa paikassa reitille mennessään. Kokemuksesta tiedän, että on turhauttavaa olla epätietoinen tällaisissa tilanteissa. Maastossa merkintöjä ei välttämättä tarvitse olla, jos oletuksena on, että reittejä kulkevalla on gps-laite tai/ja kartta sekä taito käyttää niitä. Jos tilanne muutama vuosi sitten oli sellainen, että opasteiden toteuttaminen oli mahdotonta, niin mielestäni asiaa tulisi tarkastella uudelleen, koska maastopyörämatkailun vaikutukset ovat jo näkyvissä kunnassa ja tulevina kesinä varmasti riittää maastopyöräilijöitä myös Utsjoelle. On myös muita kehittämiskohteita, jotka palvelisivat niin maastopyöräilijöitä kuin paikallista väestöä ja muita alueella liikkuvia. Panostukset eivät ole valtavia, mutta niistä saatava hyöty sitäkin parempi. Ehkä se maastopyöräilijä ei sittenkään ole mörkö, joka roskaa ja häiritsee elinkeinoja. Ja sitten ruskakuvia kuluneelta viikolta. Ensimmäinen kuvasarja on Junttijoen seudulta ja Kuoppilasjärven reitin varrelta. Kävin etsimässä uusia polkuja ja löysinkin pari kilometriä uutta ajettavaa, mutta sitten polku loppui ja jouduin kulkemaan pari kilometriä avontunturissa ilman reittiä, kun en viitsinyt palata takaisin samaa uraa. Mustikat olivat kuitenkin erinomaisia, jos jotain positiivista kyseisen polun varrelta pitäisi keksiä. Toinen kuvasarja on Pulmankijärven seudulta, jossa kävin ajamassa Gaskkamus Skáidejärvelle päin menevää maastouraa. Samalla ihastelin Gálddasjoen laakson ja Pulmankijärven sanduria. Kyseinen reitti soveltuu hyvin maastopyöräilyyn. Alun nousu on hieman jyrkkä ja reitin varrella on muutama pieni kosteampi jänkä, mutta muuten mönkijäuraa on helppo ajaa. Suuntaansa ajettavaa on noin kahdeksan (8) kilometriä. Kulunut ura loppuu pienen lammen rannalla olevalle laavukehikolle. Lammelta jatkuu myös heikommin erottuva ura kohti Gaskkamus Skáidejärveä, mutta tämä ura kuitenkin katoaa vajaan kilometrin jälkeen. Kolmas ja viimeinen kuvasarja on kävelyretkiltä tuntureilla. Mukana menossa myös kaksi kappaletta parsonrussellinterrierejä. Njuohgarggun reittiä Njuohkarjärvelle, josta Áitevárrille menevää maastouraa ja lopuksi polutonta taivalta Sohkardohppalle sekä Buolzzat -harjuille. Kävelyretki Mielkecohkkalle ja Sirddávziin. Sirddávziin on mahdollista mennä pyörällä Kuoppilasjärven autiotuvan suunnalta, mutta joutuu myös tunkkaamaan. Liian monta kertaa olin ajanut Kaldoaivin reittiä poikkeamatta Goallágotteoaivilta Ylä-Pulmankijärven suuntaan Junkers JU-52 lentokoneenhylylle, Adolfin kammille ja kammin lähellä olevalle vesiputoukselle. Viimeisellä reissullani Utsjoelle otin nuo Kaldoaivin ihmeet ensisijaiseksi kohteekseni ja ensimmäisen reissuni suuntasinkin niille. Matkaan lähdin Pulmankijärveltä ajaen Kaldoaivin reittiä noin 29 km, kunnes poikkesin Goallágotteoaivilta kohti Goallágottecohkkaa. Poluton maasto oli kohtalaista ajettavaa, mutta muutama jänkä ja kivikkoinen kohta vaativat taluttamista. Pulmankijoen yli pääsi kätevästi kiviä pitkin suoraan Junkersin kohdalta. Junkersin tarina: Miesten maailma -lehden artikkeli kopioitu Lapin Sotahistoriallisen seuran sivuilta Hylyltä otin suunnaksi Kevon tutkimusaseman talkoolaisten 1960-luvun lopulla rakentaman ja muutama vuosi sitten peruskorjatun Adolfin kammin. Kammi on hyväkuntoinen ja siinä on makuupaikat neljälle. Kaldoaivin reitin kulkijalle kammi voikin olla vaihtoehto yöpaikaksi teltan sijaan. Kammin lähistöllä on vesiputous, joka on poikkeuksellisen jylhä muihin Kaldoaivin erämaassa tottumiini maisemiin verrattuna. Matkaa koko reissulle kertyi hieman yli 70 km, josta 13 km polutonta maastoa. Kammista, vesiputouksesta ja hylystä voit lukea lisää Retkipaikasta. Video ja kuvat reissulta alla: Rengasreittejä kaipaavillekin löytyi uutta ajettavaa. Tenontien varrelta Junttijoelta (8 km Utsjoelta Karigasniemeen päin) nousee mönkijäura tunturiin, joka vie aina Oadasanjängälle ja -järvelle saakka. Järven tuntumaan on rakennettu viime syksynä yksityisomistuksessa oleva kämppä ja sen takia/ansiosta tunturiin on muodostunut selvästi erottuva mönkijäura, jota ei ole piirretty karttoihin. Retkikartan uusista ilmakuvista uran kuitenkin pystyi näkemään. Matkaa tieltä mökin tuntumaan on 8 km ja siitä on vajaa kilometri Kuoppilasjärven reitille polutonta tunturia. Ura on helppoa ajettavaa, mutta alun parin kolmen kilometrin nousu on vaativa alkuosan jyrkkyyden takia. Oadasanjärveltä on noin 9 km singleträkkiä Utsjoen kylälle, 5 km Kuoppilasjärvelle ja 20 km Baddaan. Rengaslenkki Rastit-palvelussa. Video ja kuvia alla: Toinen uusi rengaslenkki löytyi Ailikkaan reiteiltä. Karttojen mukaan Gárnjargasta (4 km Utsjoelta Nuorgamiin päin) lähtee polku tunturiin ja menee aina Geadgeborjängälle saakka. Siitä olisi sitten noin kolme kilometriä polutonta tunturia Ailikkaan reiteille. Polku on kuitenkin kasvanut umpeen karttaan merkityssä paikassa ja oikea lähtöpaikka reitille on muutama sata metriä Utsjoelle päin olevalta entiseltä soramontulta. Polkua pystyy ajamaan hyvin, mutta muutama pieni jänkä, purojen ylitykset ja risteävät polut vaikeuttavat oikealla polulla pysymistä. Ylempänä tunturissa polku erottuu hyvin, mutta selvästikään sitä ei ole käytetty paljoa viime vuosina. Hieman ennen Geadgeborjänkää polun ylittää heikosti näkyvä maastoura, joka tulee Palopään suunnalta. Kävin uraa pitkin ensin Namahisoaivilla, jossa se kuitenkin häviää. Uskoisin, että ko. ura yhdistyy Lohiniemestä tunturiin nousevaan maastouraan. Palasin takaisin samaa uraa ja suunnistin sitä pitkin Ailikkaan reiteille. Kadotin uran monta kertaa matkalla, mutta se löytyi aina pienen etsinnän jälkeen. Lopulta ura yhdistyi Ailikkaan reitteihin pienen lammen länsipuolella paikassa, jossa muutama Ailikkaan urista kohtaa (myös kuva). Ura ei erotu kovin selvästi, mutta kasasin siihen muutaman kiven herättämään huomiota. Jos tuota reittiä lähtee ajamaan, niin suosittelen kulkemaan sen Ailikkaan suunnalta ja laskeutumaan Gárnjargaan, jolloin se on helpompi ajaa. Lisäksi kävin videoimassa Vetsijärven reitin ja ajelemassa Kaldoaivin reitiltä erkaantuvia uria. Mitään uutta mainitsemisen arvoista ajettavaa ei kuitenkaan löytynyt, mutta Vetsijärven seudun tasaisuus on aina yhtä yllättävää. Lähinnä vain matalahkot harjut tuovat vaihtelua järveä ympäröivään maastoon, kun taas hieman idempänä kohoavat Kaldoaivin korkeimmat tunturit, kuten Guorboaivi. Vetsijärvi on Kaldoaivin suurin järvi ja sehän on tunnettu Sujalan muinaisesta asuinpaikasta. Video Vetsijärven reitistä: Jos käyt ajamassa Utsjoen reiteillä ja käytät Instagramia, niin tägää kuvasi ja tunnelmasi #utsjokimtb, niin kuvat tulevat näkyviin myös tälle sivustolle.
|
Tekijä
Utsjoelta kotoisin oleva maastopyöräilyn harrastaja. Vähän tarkempi esittely tämän blogin ensimmäisessä postauksessa. Arkisto
July 2019
|