Olen laittanut Utsjoen maastopyöräreittejä ensisijaisesti suunnistajille tarkoitettuun rastit.fi -palveluun. Palveluun lisättävässä reitissä on oltava aikaleima, joten piirrettyjä gpx-jälkiä ei sellaisenaan pysty lataamaan kartalle. Olen ladannut palveluun kaksi ajamaani reittiä, Kaldoaivin reitin ja Njuohgarggun reitin. Muista reiteistä minulla ei ole yhtä puhtaita tallennettuja jälkiä, kun reissuilla tulee aina vähän seikkailtua uusia reittejä etsiessä.
Piirretynkin gps-laitteelle tarkoitetun jäljen pystyy lataamaan palveluun, mutta se vaatii aikaleiman lisäämistä piirrettyyn gpx-tiedostoon. Muutamista reiteistä olen piirtänyt Garminin MapSourcella jäljen, tallentanut sen mps-tiedostona, vaihtanut mps-tiedoston gpx-tiedostoksi GPSBabel-ohjelmalla ja lisännyt gpx-tiedostoon tekaistun aikaleiman GPSBabelin ja cmd-komennon avulla. Jostain syystä MapSourcella gpx-tiedostoksi tallennettuun jälkeen en saanut lisättyä aikaleimaa GPSBabelilla, vaan aikaleiman lisääminen vaati, että mps-tiedosto muutetaan gpx-tiedostoksi ensin ko. ohjelmalla. Nyt syntyneen tiedoston pystyy lataamaan rastit.fi -palveluun. Esimerkiksi Utsjoen Ailikkaan Annivaaran lenkin ja Kuoppilasjärven reitin Baddásta Kirkkopahdalle olen tehnyt em. tavalla, joten palvelussa näytettävää vauhtia ei kannata uskoa. Muitakin reittejä tulee lisättyä palveluun, kunhan saan niitä valmiiksi. Palveluun lisätyt reitit löytyvät reittien sivuilta painikkeisiin linkitettyinä. Mielestäni rastit.fi -palvelussa on erinomaiset kartat ja reitit on helppo ladata siihen. Reittejä on myös hyvä tarkastella ja zoomailla kartalla. Palvelu näyttää reiteille korkeuskäyrät sekä muita hyödyllisiä ominaisuuksia. Palveluun ladatuista reiteistä saa paljon enemmän irti kuin esimerkiksi vastaavasta pyöräilyreiteille suunnatusta jälki.fi -palvelusta. Rastit.fi -palveluun reitit tulevat heti latauksen jälkeen näkyviin ja niitä voi jakaa samantien muillekin. Kannattaa tutustua!
0 Comments
Maastopyöräilyn täyteinen viikko vierähti jälleen Utsjoella. Utsjoelle siirryin suoraan Leviltä, jossa viime viikonloppuna ajettiin Levi24-pyöräkilpailu aurinkoisessa säässä. Ajoin hyväntekeväisyyssarjan voittaneessa joukkueessa, joten pohjoisen reissua varten oli lämmitelty kunnolla. Linkin takaa voit katsoa yhden kierroksistani. Heti sunnuntaina kävin ajamassa kylän lähistön poluilla ja kapusin Pikku-Ailikkaalle. Levi24 ei tuntunut jaloissa, joten uskalsin suunnitella jo seuraavalle päivälle pitempää tutkimusretkeä Kaldoaiviin. Seuraavana päivänä ilma vaikutta suosiolliselta ja iltapäivällä lähdin Njallavaarasta kohti Njuohgarggua. Njuohkarjärven seudulla poikkesin totutulta uralta ja lähdin seuraamaan Kaldoaivin halkaisevaa sähkölinjaa. Linjalla on havaittavissa oleva työkoneiden maastoura, jota pystyy ihan hyvin kulkemaan pyörälläkin. Parin kilometrin verran Njuohkarjärven eteläpäästä katsottuna ura on vaikeakulkuista ja tunkkaamaan joutuu useampaan otteeseen. Vajaa kilometri ennen Vetsijokea maastoura poikkeaa linjalta kohti etelää ja ilmeisesti helpompaa Vetsijoen ylityspaikkaa. Muutama vuosi sitten tulin samaiseen paikkaan Annivaaran suunnasta ja silloin katsoin, että toisella puolella jokea jatkuu ura, joka joskus täytyy käydä tarkistamassa. Koska linjaa pystyy kulkemaan ilman suurempia ongelmia, niin se mahdollistaa Kaldoaivissakin pitkän rengasreitin toteuttamisen. Rengasreitin lähtöpaikkana voi pitää vaikka Utsjoen Ailikasta ja ajettavaa kertyy ainakin 140 km. Reitti on ajettavissa esimerkiksi Ailikas-Vetsijoki-Njuohkarjärvi-Várdoaivi-Njuohkarjärvi-Alla Gálddoaivi-Riekkojärvet-Skalluvaara-Ailikas. Rengasreitti siis kiertää Utsjoen Ailikkaan reiteillä, Njuohgarggun reitillä, Kaldoaivin reitillä ja Riekkojärvien reitillä. Oli mukava löytää uutta ajettavaa ja nähdä tuttuja maisemia hieman eri suunnasta. Sää vain teki tepposet kevyellä varustuksella tunturiin lähteneelle. Menomatkalla idästä puhaltava tuuli piti huolen siitä, että kovin lämmin ei päässyt tulemaan missään vaiheessa ja tunnin mittainen sadekuuro saavutti Njuohkarjärven lähellä. Kevyt sadetakki päästi veden sisään alle puolessa tunnissa ja liikkeellä oli pakko pysyä koko ajan, että pysyi edes hieman lämpimänä. Lopulta sade lakkasi ja tuuli kuivatti kastuneet vaatteet. Vetsijoen rannalla pidin pienen evästauon ja lähdin takaisin kohti Njallavaaraa. Tuuli oli kääntynyt suoraan vastaiseksi. Ennen Njuohkarjärveä sade alkoi uudelleen ja mökkikylään saapuessani vaatteet olivat jo märät. Pidin taukoa yhden mökin terassilla, mutta kovin kauaa ei pystynyt olla paikoillaan, kun kylmä hiipi kroppaan. Matkaa autolle olisi vielä 20 km, kylmä vastatuuli ja vesisade. Päätin ajaa tuon tuttuakin tutumman osuuden ilman turhia pysähtelemisiä, kun koko matkalla ei juuri ole puita tai muutakaan suojaa. Lopulta autolle saapuessani olin jo niin kohmeessa, että auton ovien aukaiseminen ja pyörän pakkaaminen oli uroteko. Auton lämpömittarin mukaan lämmintä oli viisi astetta, mutta pohjoistuuli ja sade tekivät ilmasta hyytävän. Reissulle tuli matkaa yhteensä 64 km. Toinen uusille poluille vienyt reissu suuntautui Norjaan ja Karlebotniin. Kävin arvioimassa Inarinpolun sopivuutta pyöräilyyn. Ajoin reittiä vain 12 km suuntaansa ja lähes koko matka oli mönkijäuraa. Njidggujávrille saakka on ajettu paljon mönkijöillä ja reitti on kulunutta uraa. Järven kohdalla reitti nousee ylemmäksi tunturiin ja vaihtuu hetkeksi singleträkiksi, kunnes järveltä tuleva mönkijäura yhdistyy siihen. Tästä eteenpäin ura kulkee pienipiirteisessä maastossa hallamittarin tuhoamassa koivumetsässä. Paljon harjuja ja kumpareita, ajoittain kivikkoa, useita jänkiä, muutamia puroja, tunkkausta ja jumppaamista...ei silti mitään mahdotonta ajettavaa. Maasto on samanlaista kuin Tana Brun ja Varangerbotnin välillä. Tällaisena reitin maasto vaikutti jatkuvan niin kauas kuin pystyi näkemään. Reitin vaeltaneen mukaan mönkijäuran loppuessa polkua on hankalampi havaita ja maasto voi olla vaikeaa pyöräillä. Lisäksi reitillä on paljon joenylityksiä, jänkiä yms. hidasteita, joten reitti sopinee vain seikkailua haluavalle, joka on valmis taluttamaan pyörää pitkiäkin matkoja. Suomen puolella reitti on selkeämpää ja hieman enemmän ajettavissa. Polkuun tutustumisen jälkeen oli käytävä vielä ajamassa kallioilla ja Jäämeren rannalla. Inarinpolkua ajaessa pyörän takavaihtajassa oli ongelmia ja pari kertaa jouduin repimään ketjua takapakan ja pinnojen välistä. Vaihteiden säädöllä ei ollut vaikutusta asiaan, mutta onnistuin kuitenkin ajamaan ilman isompaa remonttia takaisin autolle. Seuraavana päivänä sitten tarkistin vaihtajan tarkemmin ja rikkihän se oli. Shimanon XTR vaihtajan hiilikuituinen häkki oli murtunut kahdesta kohtaa ja vaihtajankorvake vääntynyt. Se, missä vaihtaja on rikkoutunut, on vain arvoitus. Hetken aikaa mietin, että oliko reissun ajot siinä, mutta mieleen tuli Norjan Tana Brussa oleva Intersport. Sen valikoimista ei kuitenkaan löytynyt Shimanon 10-vaihtajaa. 9-vaihtajakin olisi käynyt, mutta en ollut valmis maksamaan sellaisesta yli 80 euroa, kun tarve olisi vain muutamalle ajokerralle. Saksalaisten nettikauppojen hintoihin tottuneelle Norjan hinnat ovat aika kovia, mutta toisaalta ne eivät paljoa eroa suomalaisten alan kauppojen hinnoista. Alle 3000 asukkaan kunnan Intersportin pyöräilytarvikkeiden ja -vaatteiden sekä pyörien valikoima on muuten laajempi ja laadukkaampi kuin esimerkiksi Rovaniemen Intersportissa - Rovaniemellä on 20 kertaa enemmän asukkaita.
Reissun pelastaja löytyi onneksi Utsjoen kylältä, kun muistin Alma Arktikan, joka vuokraa maastopyöriä. Sen valikoimista löytyi minulle sopiva 29er etujousitettu Gary Fisher. En aikaisemmin ollutkaan ajanut 29" renkaisella pyörällä pitempiä matkoja, mutta nyt siihen tarjoutui tilaisuus. Vuokrapyörällä kävin ajamassa tutuilla reiteillä, kuten esimerkiksi Utsjoen Ailikkaalla. Olen hieman vierastanut 29" renkaita, mutta ko. pyörään sain heti sopivan ajoasennon ja sillä oli jopa mukava ajaa. Isojen renkaiden rullaavuus voittaa oman 26":n ja jäykkäperä mahdollistaa nopean ajettavuuden erityisesti helpoissa ylämäissä ja hiekkateillä. Täysjousitettuun pyörään tottuneelle jäykkäperä vaati vain uusien ajolinjojen hakemisen. Mutakohdatkin tuntui pääsevän helpommin isolla renkaalla. Tällä hetkellä yrityksellä on kolme vuokrapyörää - S-, M- ja L-kokoa. Ensi kaudelle yrittäjillä on tarkoitus kasvattaa valikoimaa laadukkailla fatbikeillä ja samalla aloittaa opastettujen maastopyöräretkien järjestäminen. Retkiin voi yhdistää myös kalastusta ja melomista. Mielestäni on hyvä asia, että Utsjoen kesämatkailuun tulee jotain uutta tarjontaa Tenon ja lohen rinnalle. Tutustu Alma Arktikan nykyiseen vuokrapyörävalikoimaan. Eilen ilmestyneessä kylälehti Giisassa on kirjoittamani juttu viime kesän retkestä Muotkatunturin erämaahan. Pahoittelen tekstin pienuutta ja epäselvyyttä, mutta eiköhän tuostakin jotain selvää saa.
Utsjoella alkoi jälleen yötön yö ja seuraavan kerran aurinko laskee vasta heinäkuun loppupuolella. Kävin Utsjoella muutaman päivän reissun ja pyörä oli tietysti mukana. Alhaalla laaksossa ei ole enää lunta, mutta tunturiin menevillä poluilla ja urilla joutuu paikoitellen kahlaamaan lumessa. Kauempana tunturissa lunta on vielä niin paljon, että reiteillä pyöräily ei onnistu. Norjan gaisat olivat vielä täydessä talviasussaan. Lämpötila nousi päivällä noin kymmeneen asteeseen, mutta yöllä oli lähempänä nollaa ja tällainen säätyyppi näyttää ennusteiden mukaan jatkuvan ainakin viikon pari. Menee siis todennäköisesti kesäkuun puolelle, että reitit ovat ajettavassa kunnossa. Olen saanut useasti palautetta Kuoppilasjärven reitin teknisyydestä Utsjoen kylän lähettyvillä. Reittiselostuksessa olen maininnut, että luontotuvalta lähdettäessä ensimmäiset 3-4 km on vaikeaa maastoa. Samoin kirkon lähettyvillä maasto on jumppaamista vaativaa juurakko-kivikkoa. Jos haluaa hieman helpottaa teknistä osuutta, niin vaihtoehtona on mennä mönkijäuraa Kirkkopahdan lähettyviltä, joka yhdistyy Kuoppilasjärvelle menevään vaellusreittiin ja kiertää vaellusreitin teknisimmät pätkät. Mönkijäura on helpompaa ajettavaa kuin kirkon levikkeeltä lähtevä vaellusreitti tai kylän luontotuvalta lähtevä polku, mutta siinäkin joutuu jalkautumaan muutaman kerran. Alla olevassa kartassa on piirrettynä tarkoittamani reitti. Mönkijäura kulkee samaa reittiä Härkävaaran (Heargevárri) tulistelupaikalle kuin Kuoppilasjärvelle menevä epävirallinen kelkkareitti talvella. Tällä reitillä joutuu ylittämään Alaseitikkojoen (Vuolleseavttet), mutta sen yli pääsee yleensä kiviä pitkin. Mönkijäura yhdistyy vaellusreittiin noin 600 metriä ennen tulistelupaikkaa. Kirkon kautta ajettaessa Kuoppilasjärven reitti on pitempi, mutta avotunturiin on lyhyempi matka. Auton voit jättää vaikka vaellusreitin parkkipaikalle ja siirtyä mönkijäuralle kirkon takaa lähtevää polkua pitkin, joka nousee Kirkkopahdan päälle. Huomioi, että tämä vaellusreitti on se, joka menee Utsjoen luontotuvalle päin ja yhdistyy Johtalanvárrilla Kuoppilasjärvelle menevään reittiin. Kirkon levikkeeltä lähtee myös suoraan Kuoppilasjärvelle Námmájoen kautta vaellusreitti, mutta se on erittäin vaikea pyöräillä. Jos sinulla ei ole omaa kunnollista maastopyörää tai koet pyörän kuljettamisen vaikeksi, niin tänä kesänä Utsjoelta voi vuokrata maastokelpoisia maastopyöriä, kun Alma Arktika niminen tuore matkailuyritys hommasi maastopyöriä varastoonsa. Pyörien vuokratkin näyttävät olevan asiallisia ja ilman Lapin lisää! Alla on kuvia reissultani Utsjoelle. Valitettavasti laatu on mallia kännykkä, mutta paremman puutteessa noistakin näkee tilanteen. Kuvat otettu 13.-18.5.2015 välisenä aikana. Nonni, nyt voit liittyä Maastopyöräily Utsjoki -ryhmään Facebookissa. Siellä voit kysyä, kertoa ja kommentoida kaikesta Utsjoella maastopyöräilyyn liittyvästä. Tämän linkin kautta löydät ryhmän ja voit lähettää liittymispyyntösi. Vaatii, että olet Facebookissa :)
Vuoden lyhimmän päivän kunniaksi pari kaamosvideota Utsjoen tuntureilta. Videot olen kuvannut pari viikkoa sitten. Ensimmäisellä videolla maisemia Paistunturin puolelta Kuoppilasjärven reitin varrelta ja toinen video Kaldoaivin puolelta Ailiggaalta ja Annivaarasta. Tästä lähdetään jälleen kohti yötöntä yötä, tosin vielä menee yli kolme viikkoa, että aurinko näyttäytyy Utsjoella. Johtalanvárri: Palopää, Annivaara: Katselen Inarijokea ja kymmenen vuoden takaista kalapaikkaa. Ajan autolla kohti Angelia ja odotan sopivaa tienhaaraa, jossa kääntyä. Olen huomaamatta ajanut ohi Muotkatunturin erämaahan johdattavan polun lähtöpaikasta. Lopulta pääsen kääntymään takaisin kohti Vanha Karigasniemeä. Tämän sen on oltava, mietin tullessani portilla suljetun hiekkatien kohdalle. Pehmeähkö hiekkatie nousee poroaidan vierustaa kohti Karigasjokea. Kuljen tietä vajaa 700 metriä ja tulen kuvista tutulle poroaidan veräjälle. Se on minulle portti Muotkatunturin erämaahan. Ilma on lämmin ja paarmat vauhdittavat valmistautumista. Kaava on tuttu: ajovarustus päälle, ajokengät jalkaan, pyörä ajokuntoon, reppuun eväät, actionkamera tanaan ja GPS-laite päälle. Vielä kuva lähtöpaikasta, jotta saan lähtöajan muistiin. Reitti on minulle uusi ja odotan jännityksellä tulevaa. Kokemukseni Muotkatunturista on vähäinen, vain pari kolme kertaa olen ollut seuraamassa Lapin mannermaisten kanakoirien kokeita syksyllä ja keväällä olen ollut kelkkakuskina samaisissa kokeissa. Näiden tilaisuuksien pääpaikkana on ollut Muotkan Ruoktun tunturikylä, joka sijaitsee erämaan toisella laidalla. Olen lukenut Tapio H:n ja Jaakko P:n selostukset Muotkatunturin valloituksesta maastopyörällä ja odotukseni ovat korkealla. Olen päättänyt ajaa päiväreissun Stuorraávzin autiotuvalla, jonne kartan mukaan on matkaa 23 kilometriä. Tämän osuuden pitäisi soveltua hyvin pyöräilyyn. Heti portin toisella puolella on kaksi uraa. Toinen on mönkijäura ja toinen vanha retkeilyreitti, joka on merkattu puihin ja kiviin punaisilla maalitäplillä. Polkua on väitetty postipoluksi, mutta siihen tarkoitukseen sitä ei kuitenkaan ole käytetty, vaan kyseessä on 1960-1980-lukujen suosittu vaellusreitti Inarin Tirrosta Utsjoen Vanha Karigasniemeen. Seudun postipolut ovat jääneet suurelta osin nykyisten teiden alle ja lisäksi postia on kuljetettu muun muassa Tenojokea pitkin. Lähden seuraamaan retkeilyreittiä, joka välittömästi suuntaa Gaskabeaicohkkan rinteeseen. Maalitäplät ovat aikojen saatossa haalistuneet, mutta polku erottuu kuitenkin niin hyvin, että merkintöjä ei tarvitse seurata. Nousu tunturiin on ajoittain haastava ja talutan pyörää voimien säästämiseksi. Pian alun mönkijäura saavuttaa polun ja ura jatkuu polunmyötäisesti. Arvelen, että mönkijöillä on haettu kaadettuja hirviä Karigasjoen ympäristöstä, joka tunnetusti on hirvirikasta seutua. Kolmen kilometrin hitaasti edenneen taipaleen jälkeen tulen heinikkoiselle jängälle ja polku katoaa. Talutan pyörää jängällä ja yritän tähyillä polkua. Totean, että ilman GPS-laitetta on mahdotonta sanoa, missä polku jatkuu ja otan laitteen avulla oikean suunnan. Löydän polulle ja jatkan pyörän taluttamista pehmeässä maastossa. Minulla on tapana seurailla mutapaikkoja, joista voi nähdä, onko muita kulkijoita ollut liikkeellä. Aikaisemmin olin havainnut, että ainakin yksi kumppareiden omistaja on kulkenut polulla. Nyt kuitenkin mudassa on kämmenen kokoiset tassun jäljet. Molempiin suuntiin kulkevat jäljet ovat mielestäni melko tuoreet. Karhu tai ehkä emo ja pentu ovat kulkeneet polkua pitkin ihan viime aikoina. Olen Vätsärin erämaassa törmännyt karhun jätöksiin ja jälkiin, mutta silti retken jännitysmomentti saa uutta lisää. En välttämättä haluaisi törmätä tässä tiheässä koivikossa jälkien jättäjiin. Pidän hetken taukoa ja muistelen entisen biologian ja maantiedon opettajani sanoja, että terve karhu kyllä väistää ihmistä. Toki pennun kanssa liikkuva emokarhu puolustaa jälkeläistään ja on vaarallinen. Jatkan matkaa, mutta huomaan tarkkailevani maastoa normaalia tarkemmin. Eikä haittaa, että Avidin jarrut välillä kirkaisevat. Ainakin yksi karhu on käyttänyt polkua kulkemisessaan, kun jälkiä tulee vastaan useampaan otteeseen reitin noin 12 kilometrin mittaisella metsäisellä osuudella. Myös merkkejä hirvistä on paljon polun varrella. Eteneminen polulla on ajoittain erittäin hidasta, lähes kävelyvauhtia. Täällä olisi kirveellä töitä, mietin pujotellessani puskittuneella polulla. Välillä polku kulkee hieman avonaisemmassa maastossa ja maisema Karigasniemen Ailiggaalle on komea. Tuskin maltan odottaa polun tunturiosuutta. Olen lapsesta saakka kulkenut avotunturissa ja siellä liikkuminen on minulle luonnollisempaa kuin metsässä. Jängät ovat heinikkoisia ja kosteita. Tavalliset ajokengät olisivat jo märät, mutta nilkkakorkuisilla Goretex -kengillä pärjää hyvin. Jokaisen jängän ylityksessä turvaudun GPS-laitteeseen polun löytämiseksi. Välillä polku häviää kokonaan myös vaivaiskoivikkoon. Duolboaivilla pääsen hetkeksi avotunturiin, mutta pian reitti laskeutuu koivikkoiseen metsään. Polku kapenee yllättäen ja vilkaisen GPS:ää. Laitteen mukaan olen yli 100 metriä oikeasta reitistä sivussa ja ajanut väärää polkua 400 metriä. Maalitäpliäkään en löydä lähipuista. Koska en tiedä, mihin tämä polku vie, otan suunnan suoraan laitteen osoittamalle reitille. Kuljen tiheässä koivikossa, kunnes minun pitäisi olla oikealla reitillä. Mitään merkkiä polusta ei kuitenkaan näy. Etsin hetken, mutta polusta ei ole tietoakaan. Päätän palata äskeiselle polulle ja seurata sitä. Se kannattaakin, sillä 300 metrin kulkemisen jälkeen olen taas kartassa olevalla reitillä. Garminin kartassa on siis noin kilometrin pituinen matka piirretty väärin Duolboaivin kaakkoisrinteellä – sama virhe on myös netin kartoissa. Virhe ei ole vaarallinen, koska polku näkyy maastossa hyvin ja en virhettä olisi edes havainnut, jos en olisi sattunut katsomaan laitteen karttaa juuri siinä kohtaa. Polulla on paljon nousuja ja laskuja. Osa niistä on niin jyrkkiä, että on parempi taluttaa pyörää. Vuorgocearjohkan ympäristössä on nuotiopaikkoja ja jotain roinaa. Joen ranta on äkkisyvä, mutta syvyyttä ei ole kuin hieman yli polven. Täytän juomapullon ja syön leipää. Sääskiä ja mäkäräisiä on paljon ja kovin pitkään en viitsi olla paikallani. Nousu Vudnjoscopmalle on jyrkähkö, mutta laella odottaa palkinto – vihdoinkin avotunturissa. Ihailen maisemia ja huomio kiinnittyy väkisinkin hauskasti erottuvaan Vudnjoscohkkaan. Iloa avotunturista kestää vain hetken, kun polku laskeutuu jälleen koivikkoon ja jängälle, kunnes lähtee jälleen nousemaan avotunturiin Stuorrageadggoaiville. Tunturin nimen perusteella jossain on iso kivi, mutta en odota näkeväni sitä. Jo kaukaa kuitenkin pystyy havaitsemaan tunturin rinteellä muista erottuvan suuren siirtolohkareen. Polku kulkee kiven läheltä ja sen luokse on poikettava. Kivi todellakin on huomattavan suuri ja se on haljennut keskeltä. Halkeama on täytetty poronsarvilla. Ehkä kivi on aikoinaan ollut jonkun porosaamelaisen seitakivi tai sitten vaeltajat ovat jättäneet tunturista löytämiään sarvia kiven halkeamaan – tai ehkä molempia. Polkua ja polun varteen jätettyä rikkinäistä vaelluskumisaapasta lukuun ottamatta tunturissa ei näy jälkiä ihmisistä. Lähden taas laskeutumaan laaksoon, jossa odottaa pienen Nirvajoen ja jängän ylitykset. Tämän jälkeen edessä on pitkä nousu ja sitten lähdetäänkin hiljalleen laskeutumaan kohti Stuorraávzia, Suurtakurua. Vaikka polku kulkee avotunturissa, sitä on työläs ajaa. Pienet irtokivet pyörähtelevät renkaiden alla ja koko ajan on haettava hyvää ajolinjaa. Stuorraávzi ja siitä kohoavat tunturin laet ovat hienoja. Erkanen polulta, koska en halua laskeutua pyörällä vaikeakulkuiselta vaikuttavaan kuruun, vaan kuljen puurajan yläpuolella kohti kurun länsipuolella olevaa autiotupaa. Jätän pyörän ylemmäksi tunturiin ja laskeudun kuruun. Lähempänä tupaa kuulen ihmisten ääniä ja suunnistan niiden perusteella koivikon suojassa olevalle tuvalle. Vaihdan kahden vaeltajan kanssa kuulumisia, kunnes he lähtevät etsimään telttapaikkaa yöksi. GPS-laitteen mukaan matkaa autolta on kertynyt lähes 24 kilometriä ja tähän olen käyttänyt ajoaikaa neljä ja puolituntia. Olen kuitenkin pysähdellyt monta kertaa kuvaamaan ja videoimaan reittiä ja aikaa lähdöstä on kulunut yli kuusi tuntia. Arvelin reitin olevan nopeakulkuisempi, mutta polun pusikkoisuus, jängät sekä pitkät ja vaativat nousut ovat hidastaneet matkantekoa huomattavasti. Nyt keskinopeus liikkeellä on ollut alle kuusi kilometriä tunnissa, kun Kaldoaivissa mennään yleensä tuplavauhdilla. Haen läheiseltä lähteeltä vettä ja keitän sen pussiruokaa varten. Odottaessa ruoan valmistumista lueskelen vieraskirjaa, jossa valitetaan kaivon vedestä. Kieltämättä tämä jängän reunalla oleva vedenottopaikka on hieman epäilyttävän näköinen, kun sen lähellä kelluu öljymäistä kalvoa. Jängällä oleva öljyisen värinen vesi ei kuitenkaan yleensä tarkoita, että kyseessä olisi öljyä, vaan kyse on pohjaveden purkautumispaikasta, jossa maan alta purkautuu hapettomassa tilassa olevaa pohjavettä. Hapeton pohjavesi liuottaa maaperästä rautaa, mangaania ja muita metalleja. Kun tällainen vesi tulee kosketuksiin hapen kanssa, metallit saostuvat ja saostuessaan mangaani näyttää veden pinnalla kelluvalta öljyltä. Varsinaisen kaivon vesi ei kuitenkaan haissut tai maistunut pahalta, joten sitä uskalsi kyllä käyttää. Syön ja lepäilen mökillä lähes kaksi tuntia ennen kuin lähden kohti autoa. On kesän viimeisiä päiviä, kun Utsjoen tunturit vielä kylpevät yöttömässä yössä. Ei siis tarvitse miettiä, riittääkö valoa. Kello onkin jo yhdeksän illalla, kun kapuan kurusta avotunturiin. Menomatkalla ei ole enää tarkoitus videoida reittiä, joten arvelen olevani autolla ennen kahta. Tarkoitus on nauttia yöllisestä tunnelmasta tunturissa, joten kiirettä ei ole. Otan pyörän tunturin rinteeltä ja suunnistan kohti polkua. Edessä on sama polku, mutta maisemat näkee eri suunnasta. Aurinko on matalalla, mutta se ei kuitenkaan katoa horisontin taakse. Oranssin keltaisena paistavan auringon värit saavat tunturit hehkumaan. Suuri haljennut kivikin on kultaa. Tokka poroja katsoo rauhallisena polulla kulkevaa pyöräilijää. Näky ei taida niille kuitenkaan olla ihan arkipäivää, joten porot katsovat viisaammaksi jolkotella kauemmaksi. Jänkien ylitykset ovat nyt helpompia, kun tietää, mistä kannattaa mennä. Helpointa olisi tietysti mennä suoraan märistäkin kohdista, mutta haluan pitää jalat mahdollisimman kuivina ja sen vuoksi olen valmis näkemään myös hieman vaivaa. Pysähdyn hetkeksi Duolboaivin pohjoisrinteellä ja saan kimppuuni parven mäkäräisiä kuin pahimpana räkkäaikana. Parempi siis jatkaa pikaisesti matkaa, sillä seuraavat yhdeksän kilometriä ovat metsää. Heti ensimmäisessä mutakohdassa on karhun jälkiä. Taitan lopun matkaa kuitenkin niin ryminällä, että kaikilla eläimillä on tarpeeksi aikaa väistää. Viimeisessä laskussa Gaskabeaicohkkalta valitsen mönkijäuran, joka on hieman helpompi maastoltaan kuin polku. Kello näyttää puoli kaksi, kun saavun autolle. Tulomatka taittui menomatkaa selvästi nopeammin, vaikka nousut alkoivatkin jo rasittaa kroppaa.
Muotkatunturin erämaa teki vaikutuksen. Se ei ole helpointa maastoa pyöräilyn kannalta, mutta maisemiltaan kokemisen arvoinen. Muotkatunturiin on vielä palattava joko pyörällä tai ilman. Jos Metsähallitus ottaisi polun huollettavakseen, raivaisi sen ja rakentaisi pitkokset märimpiin kohtiin, polku olisi hieno lisä Lapin vaellusreitteihin ja tekisi siitä myös sopivamman maastopyöräilyyn. Toisaalta Muotkatunturi on harvoja erämaita, joissa ei ole virallisia merkittyjä reittejä, mikä lisää sen erämaisuutta. Molemmissa on puolensa, mutta näillä näkymin erämaa tulee pysymään nykytilassaan. Talvella päätin ajaa jonkin pidemmän päiväreissun Kaldoaivissa. Edellisenä kesänä olin ajanut Kaldoaivin reitin Mieraslompolosta Pulmankijärvelle (67 km) ilman yöpymistä, mutta vielä pidempi päiväreissu ja nimenomaan Kaldoaivissa houkutteli mielessä. Minulle maastoltaan tutuin ja turvallisin olisi ajaa Mieraslompolosta Njallavaaraan, jolloin matkaa kertyy 80 kilometriä. Tämä siis yhdistää Kaldoaivin reitin ja Njuohgarggun reitin, ollen maisemallisesti ja reitiltään parasta Kaldoaivia. Nousumetrejä tulee kuitenkin sen verran, että päivässä ajettuna reitti on fyysisesti melko vaativa. Elokuu on jo toisella viikolla, kun pysäköin autoni reitin lähtöpaikalle. Alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen olen Mieraslompolon sijaan Njallavaarassa. Syynä tähän muutokseen oli reissun toteuttamispäivän navakka ja viileä pohjoistuuli. Ajan mieluummin tuuli selän takana kuin vastatuulessa siitäkin huolimatta, että näin päin ajettuna reissu on fyysisesti rankempi nousumetrien osalta. Nousu Njallavaaraan on pitkä ja aina yhtä puuduttava hyvästä soratiestä huolimatta. Hiki nousee otsalle ja paidan sisään eikä kylmästi puhaltava tuuli helpota oloa. Samaan aikaan on sekä kylmä että kuuma. Maston tiellä on useita autoja, kun paikalliset ja turistit ovat menneet marjastamaan vaaran rinteille ja lähijänkiin. Marjastuskausi on parhaimmillaan, mutta hillaa vaikuttaa olevan vähän. Kahden kilometrin nousun jälkeen olen vihdoin ylängöllä. Ties monettako kertaa tuokin mäki tuli kavuttua pyörällä. Ja onhan se tullut kiikuttua myös mönkijällä, maastoautolla ja mopollakin, mutta eihän siinä ole samanlaista fiilistä kuin lihasvoimalla liikuttaessa. Maisemat ovat kohdallaan - Norja, Teno ja tunturit. Pyöräilyn kannalta takana on nyt reissun tylsin pätkä ja seuraavat 78 kilometriä Mieraslompoloon on pelkkää parhautta. Sääennusteen mukaan tänään ei pitäisi sataa, mutta Norjan puolella näkyy horisontin peittävä sadepilvi. Tuulikin on pilvelle sopivasti myötäinen, joten ei auta kuin toivoa, että pilvi väistäisi minut. Se toive kuitenkin romuttuu pian, sillä olen ehtinyt vasta Njallavaaran erotusaidalle, kun vesisade saavuttaa minut. Ei auta kuin laittaa uutta toivetta kehiin ja toivoa sateen olevan lyhytkestoinen ja lempeä. Sen verran olen luottanut sääennusteeseen, että en ole ottanut parempia sadevaatteita mukaan. Vain kevyt pakattava sadetakki on repussa, mutta sitä ei ole tarkoitettu pitkäkestoiseen sateeseen. Siihenkin olen valmis turvautumaan vasta kunnolla kastelevan sateen yllättäessä. Irdoaijávrilla minun on luovutettava ja kaivettava sadetakki repusta. Mielessä käy epävarmuus reissun mielekkyydestä, koska sade ja kylmä tuuli eivät ole tunturissa mukavaa seuraa. Tunturien kutsu on kuitenkin voimakas ja jatkan matkaa kurjasta ilmasta huolimatta. Olen myös päättänyt videoida Njuohgárggun reitin, joten luovuttaminen ei ole ensimmäisenä mielessä. Sade tekee kivistä liukkaat ja veden pehmentämä maa tuntuu imevän vauhdin renkaiden alta. Maastoura on myös nousuvoittoinen, joten matka etenee hitaasti. Várdoaivilla valitsen vähemmän kuljetun uran maisemien ja erämaisen fiiliksen takia. Geinnodatjärvien itäpuolelta menevää reittiä on kuljettu niin vähän, että reitti lähes katoaa välillä. Sadepilvet väistyvät lännen suuntaan ja voin ottaa sadetakin pois. Takki ei juurikaan hengitä, joten lämpötila takin sisällä nousee nopeasti ja saa hien pintaan. Näin kylmällä ja navakalla tuulella liika hikoilu ei ole hyväksi, koska se edesauttaa kylmettymistä ja edessä on vielä pitkä matka. Taukotakin lisäksi muita vaihtovaatteita ei ole mukana, kun olen pyrkinyt mahdollisimman kevyeen reppuun. Maisemat ovat pysäyttävän upeat Geinnodatoaivvitilta Njuohkarjärven suuntaan. Upea on myös lasku tunturin laelta Ándaras Hánssan lompoloon, jossa pidän tauon ja täytän juomapullon. Jatkettaessa kohti Kaldoaivia, seuraavan kerran juoksevaa vettä on saatavilla vasta Alla Gálddoaivin juurella. Tai onhan Njuohgárggu -tunturin juurella Áitejärvestä lähtevä Áitejoki, jossa olen joskus täyttänyt juomapulloni, mutta sinne täytyy hieman poiketa reitiltä. Syön voileivän, pari palaa suklaata ja pähkinöitä. Juomapulloon lisään vähän itsetehtyä urheilujuomasekoitusta antamaan energiaa. Olen ollut liikkeellä yli kaksi tuntia ja nestettä olen juonut vain kolmisen desiä. Syönytkin olen vain pari palaa suklaata ennen taukoa. Pitkäkestoisessa liikunnassa olisi hyvä syödä ja juoda paljon useammin ja enemmän, mutta usein huomaan unohtavani tämän säännön. Njuohkarjärven porokylässä ei ole ketään ja jatkan pysähtymättä matkaa. Olen ollut porokylässä useamman kerran yötä, mutta nyt siihen ei ole tarvetta ja eikä minulla ole tutun mökin avaintakaan mukana. Hiljakseen nousen kohti Njuohgárggun lakea. Tuuli on edelleen navakka ja huomaan pohjoisessa horisontissa siintävät sadepilvet. Hyvällä tuurilla nuo pilvet eivät osu kohdalle, vaan menevät länsipuolelta ohitse. Maastoura on polkumaista pariuraa, välillä jopa singleträkkiä, kuten äskettäisellä Várdoaivilla menevällä reitillä. On myös kohtia, joissa jälki häviää lähes kokonaan. Tiedän kuitenkin, missä ura jatkuu ja suunnistamiseen ei mene turhaan aikaa. Maamerkkeinä avotunturissa ovat esimerkiksi yksittäiset siirtolohkareet ja erimuotoiset nyppylät. Laskeudun jyrkältä kumpareelta ja ylitän pienen puron. Jängällä on paljon hilloja ja pysähdyn maistelemaan syksyistä vitamiinipommia. Suurin osa marjoista on vielä raakoja, joten ne jäävät seuraaville kulkijoille. Tuoreet maan antimet ovat loppukesän parasta antia luonnossa liikkujalle. Lähestyn Kaldoaivin tunturijonoa. Huomaan sadepilvien saavuttavan minut pian ja varaudun henkisesti sateeseen. Puolessa välissä Gálddoainurkin rinnettä sade saavuttaa minut ja vedän taas kevyen sadetakin päälleni. Peitän myös repun suojapussilla. Gálddoainurkin rinne on niin jyrkkä, että katson viisaimmaksi säästää voimia ja talutan pyörää osan matkasta. Rinteessä ei ole kunnollista uraa näkyvissä ja huomaan suuntaavani liikaa oikealle vaivaiskoivikkoon ja mättäikköön. Korjaan suuntaani ja pian olenkin heikosti erottuvalla uralla. Ylitän pienen puron ja suuntaan viistosti tunturin lakea kohti, jossa ura katoaa kokonaan. Alla Gálddoaivin tullessa näkyviin otan suunnan suoraan kohti itää, jossa tiedän Kaldoaivin reitin kulkevan. Saavutan reitin sateen ja tuulen saattelemana. Takana on nyt Njuohgarggun reitti ja 34 kilometriä pyöräilyä. Video reitistä on nyt myös kuvattu, joten siihen ei tarvitse enää kiinnittää huomiota. Reissuni päätepisteeseen Mieraslompoloon on tästä kohtaa 46 kilometriä. Toinen vaihtoehto olisi lähteä kohti Pulmankijärveä, jonne on 21 kilometriä, mutta se ei houkuttele. Alla Gálddoaivin huippu on pilvien peitossa. Nousu tunturin laelle on pitkä, mutta sinnikkäästi poljen ylös saakka. Saavuttaessani tunturin huipun, pilvet ovat kaikonneet sen päältä. Joka suunnassa on sadepilviä, mutta juuri tässä kohtaa on täysin sateetonta. Laitan hakijaksi lupautuneelle viestin sijainnistani ja aikomuksestani ajaa Mieraslompoloon. Arvioin myös saapumisajan, joka näyttää menevän pitkälti yli puolen yön. GPS-laitteen mukaan aurinko laskee ennen yhtätoista, joten loppumatka menee hämärässä. Jossain vaiheessa on pidettävä myös kunnollinen ruokatauko, joka tulee viemään aikaa. Reitti suuntaa kohti etelää. En ole aiemmin ajanut Alla Gálddoaivin ja Guorboaivin väliä tähän suuntaan, joten jotain uuttakin on tällä reissulla. Duottar-Gálddojärven tuntumassa on mahtavia harjuja, jotka ovat melko tyypillisiä näillä tuntureilla. Kaldoaivin paliskunnan mökki siintää järven rannalla. Olen näkeväni jotain tavallisesta poikkeavaa mökin lähistöllä, mutta en kuitenkaan poikkea mökille, vaan jatkan kohti Goallágotteoaivia. Mökin suunnasta ottamastani valokuvasta huomasin, että mökin pihalla seisoi ihminen ja siksi maisema oli jotenkin poikkeava. Ura katoaa Urra-Gálddoaivin rinteessä, enkä löydä sille jatkoa etsinnästä huolimatta. Olen usein miettinyt, löytyisikö rinteestä uraa, mutta aiemmin en sitä ole etsinyt. Päättelen, että rinteessä ei ole jälkeä ja suunnistan suoraan kohtaan, missä tiedän uran jatkuvan. Se, että tunturissa ei aina ole yhtenäistä uraa johtuu siitä, että poromiehet kulkevat tiettyä uraa pitkin tunturiin ja hajaantuvat sitten sinne, missä porot kulloinkin ovat. Ylitän jängän ja löydän taas uralle. Edessä on jälleen pitkä nousu tunturin laelle. Pidän tauon maisemapaikalla Goallágotteoaivin etelärinteellä. Samalla kuivatan sadetakkia ja vaihdan taukotakin päälle. Maisemaa katsellessa kokee olevansa erämaassa. Tieto siitä, että lähimmälle tielle on matkaa 30 kilometriä vain vahvistaa tunnetta. Syön eväsleipää ja silmäilen pyörää – kaikki näyttää olevan kunnossa. Sateen ja märän maan takia pyörässä on tavallista enemmän roskaa, mutta se ei haittaa menoa lainkaan. Áksonjunnin alapuolella mieleeni tulee ensimmäinen reissuni Kaldoaivin reitillä. Silloin yläpuolellani liiteli kolme uljasta maakotkaa. Ilmakin oli silloin helteinen, mutta nyt saa taistella kylmyyttä vastaan. Tuuli on hieman laantunut, mutta ilta on jo pitkällä ja ilma viilentynyt entisestään. Kello on jo yli kahdeksan illalla, kun kapuan Nihkávaddan huipulle. Seuraavana kohteena häämöttää Guorboaivi ja sen rinteellä oleva Gursabunci -harjumuodostelma. Ura on ollut jo pidemmän aikaa pelkästään mukavaa ajettavaa, aivan kuin kaksi singleträkkiä kulkisi vierekkäin. Pysähdyn Gursabuncin kohdalla ja kiipeän harjun päälle. Vanhan poromiehen mukaan maastosta selvästi erottuvien harjujen mukaisesti on aikoinaan, erityisesti talvella, otettu suunta kohti Pulmankijärveä ja tästä tulee nimi ”Kurssikumpare”. Ehkä näin on, mutta yleisesti ottaen paikannimien alkuperät ovat täälläkin unohtumassa. Jo pelkästään Kaldoaivi (Gálddoaivi) -nimen alkuperäinen merkitys on epäselvä – mahdollisesti gáldu (lähde), mahdollisesti jotain muuta. Gursabuncin länsipuolella on Vustenjávri - Juustonvalmistusjärvi. Paikalla on todennäköisesti tehty poronmaidosta juustoa, mutta kuka teki ja milloin, sen tietää varmasti harva, jos kukaan. Huomaan taas pysähtyneeni miettimään alueen historiaa jääkaudesta tähän päivään saakka. Harjut kertovat sulavan jäätikön virtauksen suunnan, paikannimet puolestaan alueella eläneistä ihmisistä ja siitä, mikä heille on ollut tärkeää. Hyppään pyörän selkään ja lähden polkemaan kohti Guorboaivin huippua. Lähes kolme kilometriä nousua tuntuu jaloissa. Energia on vähissä ja kroppa huutaa ruokaa. Pääsen tunturin laella olevalle kolmiomittaustornin jäännökselle, kun jälleen alkaa sataa. Olen hetken tuulensuojassa tornin takana ja napostelen jotain. Puen sadetakin ja lähden kohti seuraavaa kohdetta eli kahdeksan kilometrin päässä olevaa Buksajärveä. Vesisade ja tuuli yltyvät, kun lähestyn Guorboairáhppátia, joka on nimensä mukaisesti vaikeakulkuinen kivikkoisuutensa takia. Veden liukastamat kivet ja navakasti puhaltava pohjoistuuli eivät ainakaan helpota kulkemista. Sadetakki antaa periksi ja vesi pääsee läpi. Pari kilometriä ennen Buksajärveä sade lakkaa ja uran kivikkoisuuskin on vaihtunut nautinnolliseksi pikataipaleeksi. Nälkä on jo melkoinen, kun saavun Buksajärven porokylään. Takana on 58 kilometriä taivalta. Kaivan repusta avaimen ja astun sukulaisten mökkiin. Luksusta päästä tuulensuojaan ja kuivattamaan sateen kastelemia vaatteita. Laitan taukotakin päälle ja haen läheiseltä lähteeltä vettä. En tee tulia kaminaan, vaan keitän veden mukana kantamallani Trangialla. Lisään kuuman veden kuivamuonapussiin ja odotan ruoan valmistumista. Kello on jo kymmenen ja aurinko laskee tunnin sisällä. Mietin, kuinka hauskaa olisi jäädä tänne yöksi, mutta samalla palan halusta jatkaa matkaa. Syön rauhassa ja kerään energiaa viimeistä puristusta varten. Edessä on vielä yli 20 kilometriä kivistä taivalta. Pakkaan repun ja lukitsen mökin oven. Aurinko on painumassa horisontin taakse luoden värikkäänä hehkuvan taivaan. Jätän taukotakin päälle, koska se on ainoa kuiva ja lämmin vaate. Ruokailun jälkeen kroppa käynnistyy yllättävän helposti ja energiaa tuntuu taas löytyvän. Päätän ajaa reilumpaa vauhtia loppumatkan tai ainakin niin kauan kuin jaloista löytyy virtaa. Buksajärveltä Mieraslompoloon väli on minulle hyvin tuttu, joten maisemien ihailuun ei tarvitse varata aikaa. Hiljalleen hämärtyvä iltakaan ei anna siihen mahdollisuutta. Avotunturissa riittää valoa, mutta hallamittarin tuhoamassa koivikossa mustat kuolleet oksat imevät kaiken valon luoden synkän tunnelman ympärilleen. Pitkissä ylämäissä väsyneistä reisistä ei löydy kunnolla voimia ja joudun hiljentämään tahtia. Tasaisella ja alamäissä taas nautiskelen menosta. Yleensä matka ei tapa, vaan se vauhti ja otan tietoisen riskin polkiessani 20 kilometrin loppukiriä tunturissa. Ajoittainen kivikkoisuus ja mäet tekevät reitistä haastavan. Ávzegeasláttun (lampi) kohdalla soitan hakijalle sijaintini. Tästä on tasan viisi kilometriä tielle ja loppumatka on kivikkoinen, joten hakijalla on hyvin aikaa ajaa Utsjoelta Mieraslompoloon. Yö on pimeämpi kuin kuvittelin. Tummat pilvet ovat hämärtäneet taivaan. Reidet tuntuvat tyhjiltä, mutta jaksan vielä punnertaa Ivvánasvárrin kivikkoisella uralla. Mieraslompolon maston näkeminen luo helpottavan tunteen. Edessä on enää kivikkoinen loppulasku. Mastontielle päästessäni auto kurvaa paikalle - täydellinen ajoitus.
GPS-laitteen matkamittarissa on tasan 80 km ja ajoaikaa kulunut 8h 20min. Olen tyytyväinen reissuun, mutta voimia olisi riittänyt jatkaa vielä pidempään, varsinkin ilman loppukiriä. Jo matkalla Utsjoelle mietin, pitäisikö seuraavalla kerralla yhdistää tähän reittiin vielä Riekkojärvien ja Ailiggaan reitit. Silloin matkaa tulisi vielä 40-50 km lisää. Se vaatisi ehkä pari ruokataukoa ja pitäisi toteuttaa kesä-heinäkuussa, jolloin tunturissa riittää valoa ympäri vuorokauden. Minulle on näköjään tullut tavaksi reissata ruskamummojen lailla Utsjoelle katsomaan ruskaa - tosin sillä erotuksella, että menen myös tunturiin ajamaan pyörällä. Tällä retkellä mukana oli yhdeksän kuukauden ikäinen parsonrussellinterrieri, kun muita kavereita ei päässyt mukaan. Syksyllä pimeä tulee jo kahdeksan yhdeksän aikaan, joten reissut tunturiin ovat yleensä keskikesän retkiin verrattuna lyhyempiä. Päätinkin ajaa ja videoida pari tuttua reittiä, ja sitten myös käydä katsastamassa uusia mahdollisia reittejä. Ensimmäisen reissun tein Norjan puolelle Rásttigáisálle, toisen reissun Utsjoen Annivaaraan ja Ailiggaalle. Kolmas reissu suuntautui jälleen Saamen sillan toiselle puolelle, jossa kävin etsimässä uusia polkuja. Uusia polkuja myös löytyi, mutta ei kuitenkaan sellaisia, joista tehdä reittiselostusta sivustolle. Uusien reittien etsiminen on kuitenkin mukavaa puuhaa ja nytkin löysin hienoja maisemia, joihin voisi joskus palata vaikka kävellen. Ohessa muutamia värikkäitä kuvia Utsjoen ruskasta. Rásttigáisán reitistä on videokin tehtynä ja todennäköisesti muutama muukin video tulee julkaistua ruskaretkeltä. |
Tekijä
Utsjoelta kotoisin oleva maastopyöräilyn harrastaja. Vähän tarkempi esittely tämän blogin ensimmäisessä postauksessa. Arkisto
July 2019
|